Jokin kynnys olisi ylitettävä, jotta tänä iltana pystyn kirjoittamaan tänne mitään.
Mieleni kompuroi esteissä, joita en tiennyt olevankaan. Uskoin pystyväni avoimmuuteen, mutta huomaan olevani häpeän vanki. Jälleen kerran olen hiljaa ja peräännyn takavasemmalle, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta ja välttäisin konfliktin.
En osaa kirjoittaa novelleja enkä fantasiaa, vaikka mieleni syöksyy välistä hurjaan sekamelskaan toiveita, unia ja satuolentoja. Jos vain kritiikkini antaisi myöten kirjoittaisin muutakin kuin faktaa omasta elämästäni. Epäröimättä tarttuisin uniini ja unelmiini sekä psykoosin rajamailla asustaviin peikkoihin. Mutta pelko on kynnys, jota en tohdi ylittää. Välttelen aiheita, joista kirjoittamalla ehkä hyötyisin eniten tässä bloggaamisessa.
Siispä harkitsen ja punnitsen, miten pelkoni voittaisin ja sen ylitse huutaisin teille, jotka tätä blogiani olette jaksaneet lukea tähän asti. Tai kuiskaisin eli pienin vihjein ohjaisin teidät mieleni syvyyteen.
Tänä iltana en pysty parempaan.
Ehkä tänä
VastaaPoistailtana tuo
riittää.
Avoimuus ei välttämättä ole semmoista johon rynnätään aimoharppauksin, koska tällöin saattaa pelästyä omaa avoimuuttaa. Voi olla helpompaa aloittaa jostain pienestä, mutta on muistettava, että avoimuus on aina avautumista ja suojien alaslaskemista, mutta avoimuutta ei tehdä toisten takia vaan itsen.
Kun avautuu
maailmalle
avautuu
itselleen.