perjantai 5. joulukuuta 2008

Minuus usvassa

Kuusi tuntia unta ja kissan herätys. Se ryökäle rapisteli taas lipaston kahvalla niin kauan, että nousin pystyyn. Kävin tarkistamassa, että sillä on ruokaa ja olihan sitä. Huvikseenkohan se on ottanut tavakseen herättää minut pikkutunneilla? En saanut unta sitten enää enkä jaksanut vain pyöriskellä sängyssä unta odottamassa.

Netti on kiinnostukseni kohde. Te toiset bloggaajat viette minut toisiin ajatuksiin. Omani ovat lamassa. On kuin tahmea verkko olisi ajatusteni ympärillä ja ajatukseni takertuneena verkkoon. Irroitan niitä verkosta väkisin. Ja niinpä tekstini on kuin väkisin puserrettu tunnustus. Repaleinen, eheytymätön ja niukka. Joku varmaan miettii, että mitäs siinä sitten kirjoitat. Pidä taukoa ja kirjoita taas, kun se sujuu. Mutta en halua jättää bloggausta, vaikka se nyt onkin vaikeaa ja etenee pitkien ajatustaukojen myötä hitaasti. Kuitenkin aina jotakin saan esille sisimmästäni. Ja sitähän minä yritän itselleni selvittää, mitä sisimmässäni liikkuu.

Olo on välillä kuin sumussa ja ajatuksistanikaan ei saa selvää. Mieli hämärtyy niin, etten itseäni tunnista. Koen olemattomuuden pumpulimaisen upottavassa suossa tarpomisen väsymystä ja tuskaa. On vaikea tajuta itseään selkeästi minä-olentona. Sulaudun jotenkin siihen pumpuliusvaan. Se olemattomuus on pelottavaa. Onko tämä sitä depersonaalistumista.

Depersonalization
From Wikipedia, the free encyclopedia

Depersonalization (or depersonalisation) is an alteration in the perception or experience of the self so that one feels detached from, and as if one is an outside observer of, one's mental processes or body. It is a feeling of watching oneself act, while having no control over a situation.[1] It can be considered desirable, such as in the use of recreational drugs, but it usually refers to the severe form found in anxiety and, in the most intense cases, panic attacks. A sufferer feels that he or she has changed and the world has become less real, vague, dreamlike, or lacking in significance. It can sometimes be a rather disturbing experience, since many feel that, indeed, they are living in a "dream".

Chronic depersonalization refers to depersonalization disorder, which is classified by the DSM-IV as a dissociative disorder.Derealization is a similar term to depersonalization, and the two are often used interchangeably. However, more specifically, derealization is the feeling that "nothing is real", while depersonalization is the feeling that one is "detached" from one's body or world. (Though these feelings can happen to anyone who is under temporary severe anxiety/stress, for chronic depersonalization, which individuals experience after suffering severe trauma, see depersonalization disorder.) Derealization and depersonalization disorder are most prominent in anxiety disorders, clinical depression, bipolar disorder, sleep deprivation, and some types of epilepsy.

Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)

Lääkärikirja Duodecim
5.9.2008
Matti Huttunen, psykiatrian erikoislääkäri
Depersonalisaatiohäiriö
Milloin hoitoon

Depersonalisaatiolla tarkoitetaan kokemusta, jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin, että ne eivät ole entisensä kaltaisia tai ovat jollakin tavoin epätodellisia. Tähän kokemukseen liittyy usein myös muita oireita, kuten mielialan muutos, keskittymisvaikeudet tai kokemus aivojen toiminnan lamaantumisesta.

Depersonalisaatioon voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näkeminen pienenä (mikropsia) tai isona (makropsia), tai henkilö kokee ulkoisen maailman outona tai epätodellisena (derealisaatio). Hän ei menetä kuitenkaan todellisuudentajuaan ja tietää kokemuksen olevan vain kuviteltu (illusorinen) eikä suinkaan totta. Kokemus voi outoudessaan olla luonnollisesti pelottava tai ahdistava.

Silloin tällöin esiintyvä depersonalisaatio ei välttämättä ole oire mistään psykiatrisesta tai somaattisesta sairaudesta. Niitä ilmenee sekä terveillä lapsilla että nuorilla aikuisilla.

Kohtauksittaiset depersonalisaatiokokemukset voivat joskus olla ohimolohkoepilepsian 1 tai ohimolohkoperäisen migreenin 2 oire. Kokemus on tavallinen myös erilaisissa dissosiatiivissa 3 ja traumaperäisissä häiriöissä 4, joissa kokemuksen arvellaan olevan reaktio tai hallintakeino erilaisille traumaattisten muistojen herättämille ahdistaville tunteille.

Marijuanan tai hasiksen polttamiseen liittyy suhteellisen usein eriasteisia depersonalisaation kaltaisia kokemuksia. Myös mielisairaudessa (psykoottisissa tiloissa) voi usein ilmetä depersonalisaation kaltaista itsen ja ympäristön outona kokemista.

Mietiskelyn tai uskonnollisten rituaalien yhteydessä depersonalisaatio- tai derealisaatiokokemukset ovat tavallisia ja osin itsesuggeroituja. Tällöin depersonalisaatio ja derealisaatio koetaan usein elämyksellisesti yhteytenä jumaluuteen tai maailmankaikkeuteen.

Depersonalisaatiohäiriö
Erillisestä depersonalisaatiohäiriöstä puhutaan vain silloin, kun kokemukseen ei liity muita psykiatrisia häiriöitä. Depersonalisaatiohäiriölle ovat ominaista toistuvat tai pitempään jatkuvat depersonalisaatiot, joiden yhteydessä henkilö menettää kosketuksen omaan itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen kone tai elävänsä unessa tai elokuvassa. Usein hän kokee olevansa ajatustensa, ruumiinsa tai ruumiin osiensa ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai ei koe kontrolloivansa liikkeitään.

Depersonalisaatiohäiriön taustalla saattavat olla lapsuudessa tai menneisyydessä koetut hyvin traumaattiset tapahtumat. Näistä menneisyyden traumaattisista tapahtumista tavalla tai toisella muistuttavat nykyhetken tapahtumat voivat laukaista depersonalisaation. Tällöin depersonalisaatioilmiö on keino olla muistamatta alkuperäistä traumaattista tapahtumaa ja siihen liittyvää voimakasta pelkoa ja ahdistusta. Näissä tilanteissa depersonalisaatiokokemuksista kärsivä henkilöllä ei ole tietoista muistikuvaa menneisyyden traumaattista tapahtumasta.

Milloin hoitoon
Depersonalisaatiokokemusten ollessa tiheästi toistuvia tai pitempään jatkuvia kannattaa aina kääntyä psykiatrin tai psykologin puoleen. Kokemusten taustalla voi olla stressaava elämäntilanne tai traumaattisia muistoja, joiden psykoterapeuttisesta työstämisestä voi olla hyötyä.

Käytettyjä lähteitä
Lauerma H. Dissosiaatiohäiriöt. Kirjassa Lönnqvist J, Heikkinen M, Henriksson M, Marttunen M, Partonen T (toim.) Psykiatria. 5.painos. Kustannus Oy Duodecim 2007, s. 328–339.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Netissä esiintyvä 'infomyrsky' ei ehkä ole paras mieleneheyttäjä vaan päinvastoin. Tietoinen informaation valinta on tärkeää ja suositeltavaaa. Vertaistukea löytyy vahvistamaan sekä eheyttämistä että rikkirepimistä. Valinta paikasta ja tavasta on ensiarvoista. Yön tunteina nakkikioskilla ei ehkä saa parasta mahdollista vuoropuhelua aikaiseksi.

Millan kirjoitti...

Luulen ymmärtäväni, miksi bloggaus on sinulle tärkeää. Minutkin se pitää päivittäin kasassa ja luo edes jonkinlaista illuusiota yhteydestä ulkomaailmaan. Eikä niille heikkeneville kognitiivisille kyvyillekään pahaksi ole, jos joka päivä yrittää vaikka väkisinkin puristaa ilmoille edes muutaman jäsennellyn ajatuksen..tuntuvatpa ne sitten miten vähäpätöisiltä ja vaillinaisilta tahansa. Voimia sinulle.