On jotenkin hömelö olo. Ihan kuin jotain puuttuisi, jotain elämässä on jäänyt tapahtumatta. Tämä on kai sitä poissa-kotoa-jouluna-jälkitunnelmaa. En ole aiemmin viettänyt joulua poissa kotoa. Aina olen loihtinut kotiini tunnelmaa, ostanut syötävää ja herkkuja, katsellut telkkaa ja rupatellut mahdollisten jouluvieraiden kanssa.
Emme olleet kovin sosiaalisia hotellissa joululomallamme. Mieheni ja minä vietimme aikaa enimmäkseen vain toisillemme puhuen. Olisi saattanut olla antoisampaa tutustua toisiin hotellivieraisiin ja -lomalaisiin, mutta mitäpä sitä väkisin, kun ei tehnyt mieli rupatella ventovieraiden kanssa. Muutaman sanan vaihdoin samassa ruokapöydässä istuvan pariskunnan kanssa. Mieheni ei puhua pukahtanut kai kenellekään. Hän sattui menemään saunaankin just silloin kun siellä ei ollut muita. Hän ilmeisesti nautti siitä, että sai yksin kylpeä. Semmonen kuva minulle tuli hänen murahduksestaan, kun kysyin hänen saunomisestaan. Vai oiskoon se murahdus tarkoittanut, että hän kaipasi minua sinne kaverikseen. Ei hänestä aina ota selvää, ellei tee paria kolmea tarkentavaa kysymystä.
Tuntuu kuin emme olisi joulua viettäneetkään, vaan teimme matkan toiselle laidalle Suomea, vietimme aikaa hotellissa. Söimme hyvin. Joulumieltä ja kodin joulun herttaisuutta puuttui.
Olo on outo ja ennenkokematon. Minua vähän värisyttää, ettei vaan ihan pientä pelkoa olisi ilmassa. Sairauden pelkoa. Masennusta en enää pelkää. Harmittaa vaan, kun sen takia on vuosia mennyt säästöliekillä enkä ole pystynyt nauttimaan elämästä täysillä. Luin junamatkalla kirjaa Avaa tunnelukkosi. Tein testin ja totesin, että minussa on monta lukkoa. Miten ikinä saan ne auki? Ehkä se selviää, kun luen kirjan loppuun. Ehkä vielä vapaudun elämään täydesti, mikäli se on mahdollista. Ehkä alan ymmärtää persoonaani ja kaltaisiani tässä, kun vanhenen ja viisastun. Jospa tämä nykyisen elämisen outouden ja vajavuuden tunne muuttuisi antoisaksi elämäksi ja iloksi rakkaiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!