Parisuhdeiltapäivä takana. Luulin, että hoitokokoukseni alkaa klo 12. Ei alkanut ennenkuin klo 14.30. Mieheni kanssa istuin kahvilassa, luimme päivän lehtiä ja sitten siirryimme odotusaulaan lueskelemaan esitteitä ja siellä olevia lehtiä. Emme viitsineet lähteä minnekään kauemmas, vaan odottelimme hiljakseen. Istuin osan aikaa silmät kiinni vain kuunnellen, mitä kuuluu korviini: kopisevia askeleita, laahustavia askeleita, vaimeaa puhetta kahvila/ruokalasta. Oven kiinninapsahdus. Kiireiset askeleet. Avasin silmäni ja tuijotin ohikulkevia ihmisiä. Hissin ovelle kulkijoita oli vähemmmän kuin portaikkoon kiipeäviä. Tein eroa kävelytyyleistä: rempseä, tiukka, rivakka, laahustava, eteenpäin pyrkivä epätahtinen, kanta-astuja, varpaisillaan kävelijä, hienosteleva jne.
Hoitokokous eteni vauhdilla. Asioita tuotiin esille, verrattiin oloani keväiseen ja viime kesäiseen. Suunniteltiin tulevaa. Parisuhdettamme käsiteltiin. Ehdotettiin strategiaa arkeemme. Kokouksesta jäi hyvä mieli.
Mutta terapiaa minulle ei ehdotettu niinkuin olisin toivonut: keskusteluja psykoterapeutin/psykiatrin kanssa. Eihän sitä työkyvyttömyyseläkeläismummolle. Eikä tullut mieleenikään vaatia terapiaa, vaikka nyt huudan mielessäni apua kaikilta tahoilta, että myös eläkeläismummojen on saatava keskustella mielensä mutkista asiantuntijan kanssa. Äänetön huutoni kirjautuu näyttöni ruutuun ja poskeni alkavat kuumottaa ärtymyksestä: niin moni jää ilman terapiaa, jota tarvitsisivat.
No, minä ostan kirjan Avaa tunnelukkosi ja niinhän tämä elämä aukenee - - -
Sinulla on kyllä selvästi eväitä hoitaa itsekin itseäsi, mutta se on kyllä ihan totta, että jokaisen, joka tahtoo keskustella psykiatrin kanssa, tulisi saada siihen mahdollisuus.
VastaaPoistaSinulla on jännät tarkkailukeinot. Kävelytyylien tarkkailua kuvasit niin osuvin adjektiivein ja substantiivein, että minäkin näin kulkijasi.