sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Sunnuntaista arkipäivää

Nukuin melkein 12 tuntia. Tosin heräsin aamuyöllä antamaan kissalle ruokaa, mutta sain sen jälkeen uudestaan unen päästä kiinni. Unenpöpperö, joka eilen vaivasi puolille päivin, ei nyt vaivaa oloa, mutta väsymys ja jonkinlainen välinpitämättömyys on vallannut mieleni. En jaksa välittää ties mistä kaikesta pitäisi pitää huolta. Ainakin omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan ehkä. Ruoka ei maistu, ulkoilu loskakelissä ei innosta, jopa hampaiden pesu illalla oli harkinnassa. Sitten kuitenkin sain päätettyä, että ne pitää pestä - ja tulihan ne pestyä, mutta lankaamatta jäivät.

Pukeutuminen jo ajatuksena on työlästä. Olisin oloasussani yötä päivää, ellei pitäisi lähteä käymään kylässä. Olen sopinut, että autan jossain atk-jutuissa, joissa ystäväni tarvitsee neuvoa-antavaa ohjaustani. Siis lounaan jälkeen on oloasu vaihdettava pitkiin housuihin ja puseroon. Huokaan pitkään. Pitikin mennä lupaamaan mitään kenellekään. Nyt on liian myöhäistä perua, kun kyytimies tulee jo parin tunnin kuluttua hakemaan.

Mieheni tekee perunamuussia. "Tulehan syömään!", hän kutsuu. Syön mukisematta muussia (se oli hyvää!), porkkanoita, parsakaalia, maissinjyviä, lihapullia ja join lasillisen maitoa. Oksettavan täysi olo. En osaa olla kiitollinen saamastani hyvästä ateriasta, vaikka kiitokseni sanoinkin kokille. Mieleni ei ylene olotilaan, jossa voisi nauttia saamastaan hyvästä. Mieleni mataa harmaana ja mitäänsanomattoman hailuna.

Verhot ovat ikkunani edessä, ettei naapuri näkisi minua tien toiselta puolelta. Tuskin siellä kukaan on kiinnostunut tiirailemaan meille, mutta avoimet = verhottomat ikkunat vastapäisessä talossa häiritsevät minua. En halua nähdä niitä. Vetäydyn nurkkaani kirjoittamaan ja jätän mieheni tiskaamaan keittiöön.

On hiljaista. Tiskaamisen äänet lakkasivat kuulumasta tänne kirjastoon. Olohuoneen televisiosta kuuluu hiljainen selostus, josta en saa selvää. Jotain urheilukisaa mieheni alkaa katsoa. Kellon raksutus herättää huomioni. Sekuntiviisari liikkuu eteenpäin osoittaen ajankulumista. Seinäkello pöydälläni ottaa turhaan tilaa. Se pitäisi laittaa seinälle. Betoniseinään olisi porattava reikä holkille ja ruuville. Olisi kutsuttava huoltoyhtiön mies työkaluineen. Odotan kuitenkin aikaa, jolloin saan hankittua kattolampun ja kettinkiä kukka-ampellia varten. Huoltomies voi sitten ne kaikki kerralla laittaa paikoilleen: ruuvin seinään, lampun kattoon ja toiseen kohtaan kattoa koukun kukka-ampellia varten. Kotitöitä on jonossa odottamassa tekijäänsä. Rönsyliljan poikaset olisi pantava veteen juurtumaan. Kukat kasteltava. Kissojen hiekkalaatikot pestävä. Kissan takut kammattava ja/tai leikattava pois... Loputtomiin tekemättömiä töitä. Hengästyn jo ajatellessani niitä. En jaksa tänään. Ehkä mies hoitaa kissat. Minä menen päivätorkuille. Vedän huovan päälleni ja käännän selkäni tekemättömille töille, miehelleni, koko maailmalle. AUTS! En saa torkkua kuin vähän aikaa, kun minua tullaan jo hakemaan. VOI EI!! Onko minun pakko lähteä neuvomaan ystävääni tänään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!