tiistai 11. marraskuuta 2008

Ujouden puuskassa

Jokin ujouden puuska valtasi minut toissapäivänä. Tajusin todella, että joku lukee näitä minunkin tekstejäni. Haluaisin niiden olevan ajateltuja ja viimeisteltyjä. Mutta nämä ovat raakileita. Ajatuksenpätkiä sieltä täältä, juonta vailla. Tuli mieleen jo lopettaa tämä blogi ja jatkaa pöytälaatikkoon kirjoittelua. Hioa tekstejä ja sitten vasta joskus myöhemmin julkaista, jos sittenkään.

Olen lukenut blogitekstejä, joista kauniilla tavalla tulee esiin tunne ja kokemus, mitä kirjoittaja elää. Minulla on voimakas emotionaalinen tunnelukko. Tunnelukkotestistä tuli vastaus, jonka jo tiesinkin ja joka on totta kohdallani.

"Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti.Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi."

Osan sisälläni loiskuvasta vihasta tunnistan. Suurinta osaa en varmaankaan edes tiedosta. Pahoin pelkään, että painetynnyri posahtaa auki joskus ja saa pahaa jälkeä aikaan.

Haluaisin lukea Elina Reenkolan kirjan Nainen ja viha. Siinä hän kirjoittaa: "Aggressio on miehelle taito. Naiselle osoitus oman kontrollin menettämisestä."

Reenkolan mukaan kulttuurissamme naista idealisoidaan edelleen, varsinkin äitinä. Hänet halutaan nähdä vain hoivaavana, itsensä unohtavana olentona. Naama punaisena karjuva, töistä väsyneenä tuleva pienten lasten äiti on kuitenkin totta sekin.

Kirjassa tarkastellaan motiiveja, jotka saavat naiset vaikenemalla, kostamalla ja heittäytymällä marttyyriksi ilmaisemaan keirtoteitse aggressioitaan.

Vastaanotollaan Reenkola on nähnyt, miten nainen, joka ei pysty tunnistamaan vihaansa, ei sallisi ärtymyksen ilmaisemista muillekaan. Murrosikäinen tyttö, jonka äiti ei kestä tämän vihaa, saattaa kääntää tunteen itseensä. Mekanismi toimii esimerkiksi anoreksiassa.

Reenkolan kirja on merkittävä puheenvuoro. Hän nostaa esiin tärkeitä teemoja. Etenkin äitien lapsiinsa kohdistama psyykkinen väkivalta vaatisi yhteiskunnallista keskustelua.

Jokohan tuo kirja löytyy kirjastosta.

4 kommenttia:

ipi kirjoitti...

Minulla tuo Reenkolan kirja jäi kesken. Aihe oli mielenkiintoinen, mutta hänen tapansa kirjoittaa oli minulle liian raskas tällä hetkellä. Aion kuitenkin lukea kirjan heti kun keskittymiskykyni on hieman parempi. Paljon ajatuksia nousi pintaan jo luetuista 60 sivusta.

Rita kirjoitti...

Pistin kirjan nimen muistiin. Ei tuttu, kiinnostaa!

Pilviharso kirjoitti...

Itse pohdin puolestani joko pv sitä, että liiankin (?) spontaanisti parkaisen blogissani tunteeni ulos - eivätkä ne varsin ole loppuun asti hiottuja. Kaiken lisäksi seuraavana päivänä voin olla ihan toista mieltä.

olematon kirjoitti...

Joskus on tullut kirjoitettua marinoita joihin myöhemmin suhtautuu häpeillen, mutta ne kuitenkin antavat minusta kokonaisemman / inhimillisemmän kuvan kuin vain pelkät hyvän päivän postaukset.