Onks' pakko

Heräsin jo ennen auringonnousua. Aamusuihkussa luvattoman aikaisin. Mutta mieleni "nukkui". Olin puolittain hereillä ja näin, kuinka kaikki voisi olla toisin: elämä maistuisi, terveyttä piisaisi,  ruokaa olisi kiva maistella, herätä aamulla levänneenä ja uutta päivää odottaen, ystävät tervehtisivät iloisella kädenheilautuksella, uudet tuulet puhaltaisivat purjeisiin ja olisi "mänö männessä" niinkuin mummollani oli tapana sanoa kun joku kiireellä sai aikaseksi asioitaan ja toimi ripeästi toimissaan.

Mutta miksi herättyäni kaikki on tuntunut pakkopullalta. En tiedä, miten päästä kokemaan elämäniloa, saada syödä ruokansa ilman että vatsa huutaa tuskasta, ystävät alkaisivat pitää minun luonani käynnistä enkä olisi heille vain ikävä ihminen, jota täytyy sietää ja ylläpitää yhteyttä, jotten mene ihan manan majoille.

En jaksa enää tsempata, olla mukava, pidätellä kiukun puuskiani ja kyyneleitäni. Olen sippi, loppu ja suunnattoman väsynyt elämääni. "Mitä sinä haluat meiltä", lääkäri kysyi vastaanotollaan. "että tekisitte minulle eutanasian", vastasin. Hän hiljeni pitkäksi aikaa ja jatkoin "mutta ettehän te sitä tee, koska se ei kai liene luvallista". Miten siitä jatkettiin, on hämärän peitossa. Muistan vain, että suostuin muskelimiehen kanssa lähtemään pikkuautolla mielisairaalaan. Ennemmin olisin halunnut, että vatsani olisi hoidettu kuntoon, olkavarteni lihakset lakkaisivat kramppaamasta, oikea jalkani sidottaisiin, jottei se posahda haavoille, koska, se oli turvoksissa, että hiukseni olisi kauniisti leikatut, ettei paskat tulisi housuun holtittomasti ja loputon lista muita fyysisiä vaivojani hoidettaisiin.

Mielisairaalassa en niistä puhua pukahtanut. Itse asiassa olin menettänyt puhekykyni, en saanut ääntäkään, kun huonetoveri kyseli hiljaisella äänellä jotakin, mistä en saanut selvää. Ja sitten alkoi päivien rumba: marssit käytävän päästä toiseen päähän aamiaiselle (noin 70 kivuliasta askelta turvonneella jalalla), lounaalle ja päivälliselle yhtä tuskaa. Alkoivat etsinnät, josko salongissa tai päiväsalissa katsottais mulle mieluista ohjelmaa. Pidettiin musiikkitunti, missä purskahdin itkemään kuultuani erään mielilauluni ja askartelutunnilla päällystin vihon kissojen kuvilla. 

 Minulle tultiin sanomaan, että tule vain rohkeasti sanomaan hoitajille kanslian ovelle, jos on asiaa. ASIAA? mitä asiaa? Ei minulla ollut mitään asiaa kenellekään. Olin sulkeutunut, tekeydyin pirteäksi ja kuulin, että teeskentelen. "Miksi sinä olet täällä, jos sun on noin vaikea olla?", yöhoitaja kysyi. En osannut vastata. Ajattelin vain, etten enää montaa päivää olekaan.

Lääkärin vastaanotolla ("kierrolla") sanoin, että lähden pois sairaalasta. Olin tullut vapaaehtoisesti, tosin saatettuna. Vapaaehtoisesti läksin hyvästejä jättämättä. Taksi toi kotiin ja ahdistus, tuska ja mielen synkkyys valtasi minut niin totaalisesti, etten pysty nukkumaan kuin pätkiä yössä painajaisia ja toisaalta jotain vallan ihanaa katsellen. 

Jo parin päivän päästä kotiin tultua kyselin mielisairaalan akuuttiosastolta, että saisinko/voisinko tulla takaisin hoitoon. EI SE KÄY ilman lääkärinlähetettä. En jaksa lähteä taas terveyskeskukseen valittamaan. ONKS PAKKO, JOS EI JAKSA?

Terveyskeskuksessa

Pääni on kuin Haminankaupunki terveyskeskusreissun jäliltä ja koen olevani kaapin alle juuttunut kissa.

Menin terveyskeskukseen hyvissä ajoin ennen muistiossani olevaa lääkäriaikaa. Vastaanottovirkailija ohjasi hoitajan luo, vaikkei tiedostoissa ollutkaan merkitty aikaa minulle. Olin hämmentynyt, huolissani jalkai turpoamisesta, säärikivuista ja oikean alaraajan pettämisestä niin että olen jo useammin kerran horjunut ja melkein kaatunut.

Sain kuulla hoitajalta, että minulla oli aika 13.8.2015. Muistin, että silloin kävin laboratoriokokeissa - - - Olin hämmentynyt ja itku kurkussa istuin hoitajan luona hetken. Hän katseli tiedostojaan ja kai heltyi ja antoi lääkärinvastaanottoajan minulle.

Odottelin siis tunnin ja tapasin lääkärin, joka kyseli aikansa ja kirjoitti lääkereseptin ja ohjasi hoitajan luo saamaan ohjeita jalan sitomiseen. Odottelin hoitajan luo menoa. Hän ohjasi minut edelleen toisen luo. Siirryin terveyskeskuksen alakertaan odottelemaan, kyselin pari kysymystä edelläni odottavalta leidiltä ja katselin seinällä olevia julisteita. Kun edelläni ollut leidi tuli kipsin poistosta, koputin varovasti ovelle ja muskelimies kysyi minulta henkilötiedot. Hän tarkasteli jalkaani ja säärtäni.

Epätoivoni syveni, kun kuulin hänen kysyvän puhelimessa lääkäriltä, että ottiko hän huomioon veritulpan vaaran. Mies ohjasi minut verikokeisiin. Könttäsin toiseen rakennukseen, laboratorioon odottelemaan vuoroani.

Hoitaja otti monta putkea verinäytteitä ja ohjasi takaisin muskelimiehen luo kysymään ja tarkistamaan asiat, joita hän minulle sanoi ja jotka olin jo unohtanut. Könttäsin siis terveyskeskuksen päärakennukseen itkettyäni penkillä ensin hetkisen toivottomana ja yksinäisenä. Ohikulkevilta naisilta kysyin taksin numeroa. Halusin pian kotiin syömään lounasta.

Kaikki odottelu huolestutti minut henkihieveriin.

Kävin siis uudelleen kuulemassa lääkintävahtimestari, muskelimiehen ohjeita. Hän sanoi, ettei aio sitoa jalkaani ennenkuin laboratoriokokeitten tulokset ovat selvillä. Niiden piti valmistua tänään, samana päivänä ja lääkärin ilmoittaa, tarviseeko mennä keskussairaalaan.

Tulin kotiin syömään myöhäistä lounasta. Torkahdin hetken sängylläni. . .

Valoja

Lamppuni ei loista ja kynttiläni on sammunut, mutta aurinko paistaa ja loistaa ikkunaverhoni takana. On mitä kaunein kesäilta ja vuoden parasta aikaa ulkoilla ja esim. veneillä, mutta kyyhötän verhoni takana kotini viimeisessä loukossa, piilossa kaikelta ja kaikilta piilotellen ajatuksiani puolisoltani.

HUOKAUS! Olen jumissa. Kotini on kuin myrskyn myllertämä. Mieheni näyttää tyytymättömältä. Itse en tiedä, mitä valintoja teen elämässäni. Nyt sentään näen vaihtoehtoja tulevien päivien ratoksi. Mutta olen neuvoton, ymmälläni uuden edessä  ja häikäistynyt valosta, joka siunasi sieluani kirkossa.

Sytytin tuikun ja lintuvalon ja ihailin niitä aikani. Mielessäni pyöri monet kerrat, jolloin yhtä yksinäisenä tuijotin valoja, kynttilöitä ja tähtiä taivaalla. Tuijotettuani tv-ohjelmia tuntikausia, kyllästyttyäni niihin ja sammutettuani televisioni väräjävät valot minä vain istuin tuijottaen mustaa ruutua. Usein nuorena menin kävelylle metsään ja illan pimetessä tuijotin kuusien lomasta välkkyviä tähtiä.

Monesti tunsin enkelien siipien havinaa ja tulin siunatuksi vain kuunnellessani puiden huminaa. Luonto, erityisesti metsät ja järvet, merkitsevät minulle suurta ja ihmeellistä VOIMAA. Luonto voimaannuttaa. Pala luontoa kukkaruukussa muistuttaa minua tästä voimasta; pieni kynttilä Herran kirkkaudesta.

Psalmi 96:
4 Suuri on Herra, ylistäkää häntä!
Pelätkää häntä, hän on jumalista korkein.
5 Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat,
mutta Herra on taivaitten luoja.
6 Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus.

http://www.credo.fi/raamattu/1992/Ps.96.html

Ihana puutarha

Mieleni tyhjä kuin muistivihkoni/päiväkirjani sivu edessäni. Katselen edellisiä täyteen kirjoitettuja sivuja; mieleni väänteitä ja elämäntuskaa; kipuja, valituksia ja paremman päivän odotusta. Saanko koskaan nähdä uneni kauniin maailman ja ihanan puutarhan?

Tämä maalaus on vain heijastusta uneni puutarhasta. Epätoivoinen, toivoton mieliala masentaa mieltäni, koska en jaksa uskoa, että koskaan tulen näkemään uneni puutarhaa.

Hoitajan kanssa jutellessani, heräsi halu vielä yrittää täällä toimia niin että masennus kaikkoaa . Halu ottaa askel eteenpäin heräsi kirkossa, kun kaksi ystävää halasi minua onnellisena nähdessään minut. Kolmas ystävä kätteli ja toivotti tervetulleeksi seurakuntaan. Ovimieskin toivotti tervetuloa ja siunausta.

Kuuntelin puhetta Daavidin ja Joonatanin ystävyydestä. Tämä Raamatun kertomus on minua aina viehättävyt. kunhan olen saanut kirjoitus/tekstikopion puheesta, saatte tekin jotakin sellaista, joka auttaa kestämään elämän myrskyt. Jumala antoi minulle uskon kuunnellessani puhetta; uskon siihen, että Jumala voi ja haluaa minulle kaikkea hyvää. Saan vielä nähdä uneni kauniin maailman ja ihanan puutarhan,

Kylmissäni kuumottavien kipujen keskellä

Kylmissäni

yksin

kipulieskat kuumottavat

päässäni

selässäni

peffassani

lanteillä = kuppeilla (niinkuin mummoni sanoi usein)

olkavarressa

jalalla ei voi astua vinoon;

on muistettava pitää jälkaterät

SUORASSA

Etsin asentoa, jossa kipu hellittää

Yllättäen se asento on

TUKKIMIEHEN istuma-asento:

polvet harallaan

kyynärppäillä nojaten polviin tai reisiin

Oletko lukenut artikkelin?

KANNATTAA LUKEA!

Istuja, suojaa itsesi (Klikkaa linkkiä)

Vaikka kotitapaturman pahimmat fyysiset vaivat ovat laantumaan päin: pääänsärkyä on vain ajoittani päivän mittään; jalalle voi astua, kunhan muistan, ettn vie nilkkaa vinoon siis jalkavaiva (jatkuu huomenna)

Hunningolla

Mietin, mistä aloittaa kertomaan tunteita, joita on miltei mahdoton kuvailla, koska sanat ovat hukassa, sormet liikkuvat näppäimistöllä, miten sattuu, kädet tärisevät ja mieleni värisee. Huokaan piiitkään ja toivon aivotärähdyksen jälkeisen oireitten menevät hunningolle. Hunninko on paikka, jonne miun mielestäin kaikki kelvoton joutaa.

(Suomen sanakirjan mukaan:

hunningolla (myös paikallissijamuoto hunningolle) rempallaan, retuperällä, hoitamatta, rappiolla. Hänen asiansa ovat hunningolla. Jätti liikkeensä hunningolle. Joutua hunningolle.)

Aloitusveikeyksiä, veikeen haikeita kirjoitusvihreitä ja hukattuja sanoja. 

Tekisi mieli valittaa vaivoistaan tuhannensivuisella kirjalla, mutta ketäpä se kiinnostaa. Maailma on valitusta täynnä ja olen huolissani, kuinka kauan tätä kaikkea kestää, kuinka kauan maailma pysyy pystyssä tätä menoa ja kuinka kauan saa odottaa parempia aikoja.

Minä selvisin hengissä kotitapaturmasta. Sadat tuhannet eivät selviä hengissä etsiessään parempaa tulevaisuutta mm. ylittämällä Välimerta ja joutuessaan merihätään. Monet, jotka ovat onnistuneet meren ylittämään ja rantautuneet Etelä-Eurooppaan, ovat varmaan pettyneet. Eurooppa ei ole paratiisi, josta he unelmoivat. Muutamille  suotaneen inhimilliset olot täällä, mutta toivoisin, että miljoonia voitaisiin auttaa heidän kotiseuduillaan.

Voin nyt tapaturman jälkeen kuvitella paremmin, miltä tuntuu kokea olevansa hädässä, avuton, sanat hukassa, peloissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo. Koin sairaalassa sellaista avuttomuutta, jota en ole aiemmin kokenut. Yritin puhua, mutta aluksi ei ääntäkään lähtenyt kurkustani. Sitten kun sain ääneni takaisin, nolostuin puhuessani yksikseen ja vitsaillessani tilanteestani. Paikantaju heitti pahasti aika-ajoin, kun muistelin tilanteita, joissa olen ollut aiemmin yhtä avuton ja yksin. 

Neljän hengen huoneessa, jossa yksi huonetoveri keskusteli kanssani vain hetken, muut kaksi ei sanoneet sanaakaan minulle, minulle tuli pakokauhu. POIS TÄÄLTÄ on päästävä. Kävelin rauhattomana käytävällä sairaalan vaatteissa. En osannut pyytää apua hätääni. Istuin wc:ssä itkien yksinäisyyttäni, turvatonta oloani ja hortoilin mielessäni jossain teillä tietymättömillä. Oli tosi orpo olo. 

Kun hoitajat tulivat kyselemään vointiani, en osannut vastata muuta kuin jotain tavanomaista, mitä kohteliaisuudesta on tapana sanoa tuntemattomalle kysyjälle. Ympäripyöreitä myönteisiä lausahduksia... 

Yön valvottuani sairaalan vuoteella uneksien, pilkkien painajaisia ja muita kauhukuvia mieleni pohjalta ja rauhattomana hyvää asentoa etsien olin aamulla naatti, "pysähtyneen vaikutelman antanut" ja poikki, poikki ja poikki niinkuin kylpylän lakanat.

Uskaltauduttuani lounaalle saliin ja haastateltuani paria potilasta olo helpottui. Pian kuitenkin minulle sanottiin, että saan lähteä kotiin. Vaadin sosiaalityötekijän puheille ajatuksena, että hänelle uskaltaisin kertoa, miten heppoiselta oloni tuntui ja miten vaikealta kotiin palaaminen olikaan. Kerroin  hänelle raha-asioitani unohtaen asiat, jotka olisi järjestettävä kotona.

Kotona nyt vain jatkuu unessa pilkkimistä, pahoinvointia, näköhäiriöitä, valoilmiöitä, selkäkipuja, jalkasärkyjä ja monta vaivaa, jotka toivottavasti osaan kertoa lääkärille, kun sellaisen tapaan seuraavan kerran.

Huokaus

ikävä ihminen saa verenpaineeni kohoamaan
media ei ole hyväksi väsyneelle
Flunssakin vaivaa kaikkien muiden kipujen jä särkyjen ohella
aivotärähdys oli sellainen tärsky, ettei pahemmasta väliä

Kalliolla

Tärähtynyt ja tyhjä pääni sakkaa. Kirjoittaminen on vaikeampaa kuin ennen. Sanat hukassa. Käsitteet kateissa ja katit metässä. Hengellisesti seison sentään Kalliolla ja itsemurha/murha-ajatukset ovat hävinneet pois pakottamasta mieltäni.

Kiviä vyöryi tulivuoren rinnettä alas. Melkein minun kokoinen järkäle pomppi vuoren rinnettä alas enkä tiennyt, mihin suuntaan sitä väistäsi. Satoiv että ja luiskahdin istualleni.törmäsi minuun. Järkäle litisti minut. Kipu oli sanoinkuvaamatonta. Heräsin unesta sanattomana ja kauhusta kankeana. Ihmettelin pitkään, missä olen. Vähitellen  hahmottui huone, jossa neljällä vuoteella ihminen. Tämän täytyy olla sairaala, sillä kotitapaturman jälkeen istuin ambulanssissa, jossa yritin pysyä pystyssä  kaikin voimin ponnistellen vartaloni lihaksia auton kääntyillessä mutkissa ja risteyksissä. Ajatteluni oli hidasta ja kankeaa. OLIN JÄRKYTTYNYT, kauhuissani, sokissa ja paniikinpoikasia hätyytellen mielestäni pois.

 Huolettoman oloisesti ja sanoja yrittäen metsästää jostain mieleni pohjalta selitin jotain hoitajien kysymyksiin. Heittäydyn aina huolettomaksi, kun johonkin koskee, kun selkää särkee ja päänsärky vaivaa. Asteikolla 1-10 kivut olivat sairaalassa 9. Ajattelin ja pohdin, mikä voisi olla kivuliaampaa ja tulin tulokseen, että kiven alle murskaantuminen saattaa olla kivuliaampaa.

Muistan hetket sairaalassa, jossa uneksin ja unelmoin, vastailin hoitajien ja lääkärin kysymyksiin kauhusta kankeana, sanat sekaisin mielessäni, käsitteet hukassa ja hirveätä päänsärkyä potien. Muisti pätkii edelleen ja on vaikeuksia kirjoittaa.

Koko yönä, jonka vietin sairaalan akuuttiosastolla, en nukkunut kuin hetkittäin. Olin "pysähtyneen oloinen", kun lääkäri tuli kierrolle. "Lievää vapinaa vasenvoittoisesti". Yritin pitää itseäni koossa, vapinan hallinnassani ja lääkäripelon poikasia hätistelin pois mielestäni. Sain paniikkikohtauksia, joista en pystynyt puhumaan kellekään sairaalassa oloni aikana. 

Apua

Panin pyyykit pesukoneeseen, ohjelmoin pesukoneen toimimaan  ja lajittelin kaksimetriä korkean pyykkikomeron alimmaisen laatikon pyykit seuraavaa pesukoneellista varten. Kun se oli tehty, ajattelin lajitella toisenkin laatikon pyykkejä komerosta. Vedin laatikkoa, vaan sepä oli lastattu niin täyteen, ettei se lähtenyt. Vedin toistamiseen laatikkoa ja koko  pyykkikomero lähti irti seinästä kaatumaan. Silloin olisi kannattanut pujahtaa pois alta eteiseen (hyvä olla jälkiviisas), mutta minä yritin pitää kaappia pystyssä. Ponnistin kaikinvoimin ja sain kaappia hiukan liikkumaan. Vaan sepä heilahti takaisin, veti mukanaan pyykkikomeron vieressä olevan kaapin, joka on seinässä pyykkikoneen yläpuolella. Tavaroita lenteli ja säikähdin sydänjuuria myöten. Kaksimetrisen pyykkikaappi tuli suoraan päälleni. Työnsin kaapistoa ylöspäin, mutta sehän vain heilahti lähemmäs, iskin pääni johonkin. Jäin jumiin kaapin alle, jolloin kauhistuin, miten alta pääsen pois. Kaapisto ei ihan litistänyt minua. Pystyin huutamaan apua, APUA, APUA, AAPUUAA!

Kesti ikuisuuden ennenkuin mieheni tuli pesuhuoneen ovelle. Huusin, että vedä ylöspäin kaapistoa. Hän sai jostain voimia niin paljon,  että sai kaapiston liikkumaan sen verran, että pääsin pujahtamaan suihkun puolelle. Seisoin kaapiston takana ja mietin typertyneenä, miten pääsen kaappien yli pesuhuoneen ovesta ulos eteiseen. Kävin vatsalleen kaapin päälle, joka oli siis lattialla. Jostain sain voimia vääntäytyä kaappien yli. Olin järkyttynyt, hädissäni ja hengästynyt. Soitin hätäpuhelun ja yritin selittää mitä tapahtui. Menin NATO-asentoon makuuhuoneen sängylle odottamaan apua.
Ambulanssi vei minut sairaalaan, jossa olin yön yli.

Tyhjät kädet

Kipuinen, tyhjä, toiveikkaan odottava

Suruja, murheita, odotuksia

toiveena tulla terveeksi jälleen

mieleni karusellissä pääni on pyörällä

karussa sellissä ajatukseni lyö tyhjää

kylmäpakkausrakkaus hellitti kipua

Surut ja murheet heitän nurkkaan

pölypallojen sekaan

toiveista rakennan sillan

että elämää on ennen kuolemaa

 ja kuoleman jälkeen elämää