Kivimöykky

Nykyisellä hoitojaksolla en ole osannut tuoda julki elämäni ristiriitoja ja aiheita, jotka veivät ajatukseni itsemurhan partaalle vuosi sitten keväällä. En osaa vieläkään edes itselleni selittää, miten mieleni kiertyy synkkyyteen. Ja taas ponnahtaa valoon. Onko kyseessä henkien taistelu sielustani? Hyvä eli Pyhä Henki ja Paholainen taistelevat sielustani ja kumpi saa enemmän sijaa ajatuksissani, sen mukaan on mieleni masentunut tai Jumalaa ylistävä. Miksi mieleni ei tyydy tähän uskonnollisfilosofiseen selitykseen, jota minulle on selostettu jo aikoja sitten? Se olisi kovin helppo selitys mieleni ailahteluille. Ovatko elämän mysteerit yksinkertaisia totuuksia? Helppoja uskoa. Lapsikin ymmärtää ne. Niin en enää usko olevan.

Etsin kirjoista psykologisia selityksiä, mutta en ole löytänyt tyydyttävää selitystä mieleni mutkille. Innostuin skeemoista ja tunnelukoista, kun niistä kuulin. Luulin vapautuvani täyteen elämään, kun saan selitettyä itselleni näitä. Ainakaan vielä ei ole suurempaa vapautumista tapahtunut, vaikka pari tunnelukkoa on tunnistettu. Tarvitsisin terapeutin, joka avaisi minulle näitä asioita enemmän kuin mitä kirjasta minulle aukenee.

Minussa on kivimöykky, joka painaa ja puristaa. Ahdistava, kova ja kylmä osa sisimpääni hyytää minua. En uskalla julkisesti edes kirjoittaa ajatuksia, jotka pelottavat ja vaivaavat minua. Ovat vaivanneet kauan. Kenelle uskallan sieluni salaisuuksista puhua?

Lamassa

Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.

Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.


Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -

Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.

Hurmurin muistolle

Tulit mustana keränä kotiimme. Leikit mielemme iloisiksi ja sait meidät nauramaan tempauksillasi. Kehräsit sydämiimme rakkautta ja hellyyttä. Olit aina valmis silitettäväksi. Otit uudet kissanpennut hoiviisi kuin emo, vaikka oli uros ja jo nuorena sinusta tuli kastraatti. Kaikki kissamme saivat osakseen lempeää pehmeyttäsi ja karhean kielesi nuolaisuja.

Ystävällinen, hurmaava luonteesi oli ainutlaatuisen ihana. Toistakymmentä vuotta elit kanssamme kaikkina päivinämme. Kun surun kyyneleet pyrkivät silmiini, tulit vierelle ja katsoit silmiin. Surut lievenivät sinun pehmeyttäsi silittäessä.

Maaliskuun aurinkoisena iltapäivänä (23.3.2009) makoilimme vierekkäin sängyllä ja painauduit kylkeäni vasten. Auringon säteet lämmittivät toista kylkeäni, sinä toista. Hetkessä oli jotain unohtumattoman kaunista, pehmeää ja lämmintä. Kehräyksesi jää muistoihini ja tuon hetken sydämellinen autuus oli ihmeellistä. Osasin erityisellä herkkyydellä nauttia läheisyydestäsi, sillä tiesin sen olevan viimeinen iltapäivä kanssasi.

Jäät muistoihimme ystävällisenä olentona, joka auttoi meitä elämämme kolhuissa omalla kissamaisella viehättävyydellään ja lempeydellään. Ihanaa, että saimme pitää sinut luonamme yli 12 vuotta. Kuinka olisimmekaan selvinneet niistä ilman sinua, Hurmuri. <3

Hiljaiseloa

Päivä on kulunut pällistellessä ihmiseloa ja kissan vaivaista vaappumista. Mieheni näyttää kovin masentuneelta. Minä olen jossakin tyhjyyden tilassa. Mies on huolehtinut ateria-ajoista ja kissan vessoista yms. arjen pyörittämisestä. Minä olen istunut netissä ja Kotikadun verran television äärellä.

Siideriä suruun. Tavatonta minulle juoda mitään alkoholipitoista. Nyt juon vastoin kaikkia periaatteitani vähän omenasiideriä ja toivon, että se auttaisi uneen niinkuin eilenkin saunan jälkeen. Mieleni velloo tyhjyyttään kumisten. Minulla ei ole mitään sanottavaa. On vain kova tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Epistä!

En minä kuuluisuutta kaipaa enkä joukkoa ihmisiä huutelemaan mielipiteitään tekemisistäni ja tekemättä jättämisistä. Tahdon ihmisiä, jotka lohduttavat surussani ja kannustavat kamppailussani selvitä elämässä hengissä.

Onneksi ystävä tulee huomenna kyläilemään. . .

Perjantaina

Yöllä joskus klo 4 kävin katsomassa, kuinka kissa voi. Se naukaisi reippaasti tervehtien divaanillaan.

Klo 6 aikaan kissa oli kävellyt keittiöön melkein ruokakupille asti. Annoin kupin sen eteen ja se söi ahnaasti. Tarjosin juotavaa. Se litki vettä pitkään. Annoin kissalle ½ yksikköä insuliinia. Kissa jäi keittiön matolle loikoilemaan, kun minä söin aamiaiseni ja menin vielä takaisin nukkumaan.

Huokailen ja suren kyyneleittä tulevaa menetystä. 12-vuotias lemmikkini on päästettävä lepoon tästä maailmasta kärsimästä.

Kuoleman toiveet nousevat taas mieleni pintaan. Tämä elämä on kärsimystä, huolta ja vaivaa. Vain lyhyitä onnen hetkiä - ja taas järkytyksiä, väsymystä ja uupumista. En jaksa tätä elämää.

Torstaina

2009-03-19 klo 13.30

huokailen - - -

Olen varpaisillani. Reagoin joka naukaisuun. Tiedostan rapsahdukset ym:t äänet, joita huoneistossamme kuuluu. Hyppään vähän väliä katsomaan, vieläkö Hurmuri nukkuu. Viimeksi se tervehti minua naukaisulla ja nuolemalla kättäni ja jäi makaamaan eteisen lattialle. Mieheni nosti Hurmurin hiekkalaatikolle klo 13.50. Ei pissiä. Mieheni nosti kissan divaanilleen.

”Eihän tuo sen kävely ole yhtään parantunut”, totesi puoliso tultuaan keskustelemaan kissasta. ”Pitäisikö se lopettaa?”, kysyn. ”Helpommallahan se kissa pääsisi eikä kärsisi - -” En kuullut lausetta loppuun, kun itku tuli ja kyyneleet valuvat poskilleni. Olen suunnattoman pettynyt, ettei insuliinihoito ole auttanut paremmin. Kissa kärsii ja minä kärsin, koska kissa kärsii.

Hurmuri ei ole entisensä. Se on laihtunut. Se painaa 7,2 kg. Lääkäri sanoi, että saisi laihtua vieläkin. Sanoin ystävälle puhelimessa, että katsomme viikonlopun yli ja sitten on tehtävä päätöksiä sen elämästä. Tuntuu julmalta lopettaa kissa, mutta julmempaa taitaa olla pitää noin huonossa kunnossa olevaa kissaa kärsimässä täällä. Itken taas.

klo 18
Katsoin Kauniit ja rohkeat. Vilkuilin syrjäsilmällä kissaa. Se nukkuu.
Upsider, Light Red Apple -siideri hidastuttaa ajatteluani. Tekee mieli nukkumaan. Mutta minua vain itkettää ja surettaa niin että olen pakahtua. En halua tehdä päätöstä nukutuspiikistä. Sanoin puolisolle, että olisi tehtävä päätös viedäänkö kissa piikille ja minä päivänä viedään, jos viedään. Lykkään päätöksentekoa ensi viikkoon. puolisoni ei näemmä halua tehdä päätöstä hänkään. ”No voi sentään” hän sanoo ja silittää kissaa. Katsoo minua. Minä en voi katsoa häntä vaan käännyn kirjoittamaan. Nieleskelen kyyneleitä ja suru hyökyy sisimpääni kuin musta aalto. Minua paleltaa. Kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Haluan lohturuokaa. Suklaavanukasta ja lisää siideriä.

Ahdistaa ja rintaa puristaa. Sydärinkö mä nyt saan tässä kaiken kukkuraksi? Olisko otettava aspiriini?

Vien kissan keittiöön ja annan sen syödä ja juoda. Tuon takaisin divaanilleen.

No se rinnan puristus meni ohi muutamassa minuutissa. Ahdistus jäi - ja suru.

Klo 18.50 en itke enää. Mieheni siistii kissojen vessoja. Hän varmaan katsoo Alueuutiset ja Salatut Elämät. Menen hänen kanssaan katsomaan niitä. Sitten nukkumaan. Kissaa saa jäädä vartioimaan oma suojelusenkelini. Vieläkö Hurmuri katsoo silmiini huomenna?

Huolta kissasta - ja vähän muustakin

2009-03-18 klo 13

Eihän se liene minun tehtäväni arvioida, olenko masentunut vai en. Toisaalta vain minä tiedän oireet ja ajatukseni, joita psykiatri kyselee, kun arvioi mielentilaani. Miksi minä nyt sitä niin pohdin? Huolestuttaa tämä sisällä kuohuva euforisuus, onnen huuma ja iloisuus. Mistä se tuli? Onko tämä normaalia, ettei vaan maniaa- - -

Elämässäni ei ole mikään muuttunut. Vanha herra Hurmuri –kissani on huonona. Taloudellinen tilanteeni on heikko. Toimeentulo entinen ja niukka. Asumisoloni sekä sukulaiset ja ystävät ovat kuin ennenkin.

Muutosta on tapahtunut puolisossani. Hän on hivenen puheliaampi kuin pitkään aikaan. Hän myös halailee enemmän kuin ennen. ”Halipulasyndroomani” on parantunut. Pienet muutokset voivat tehdä olemisesta elämisen arvoista. Sillä oleilemiseksi minä tätä elämääni sanon. En mielelläni lähde liikkeelle enkä saa aikaan mitään mainitsemisen arvoista.

Ellei nyt vanhan äitini kauppa-asioilla käyntiä ja jutustelua hänen kanssaan katsota mainitsemisen arvoiseksi. Hiki tuli eilen (tiistaina) kauppakassia kantaessa kaupasta äidin kotiin. Mietin, että ostaisinko äidille kauppakärrin. Ei hän sitä itse käyttäisi. Hän kuljettaa tavarat potkupyörällään silloin kun kaupassa käy. Minut hän kutsuu käymään kaupassa kanssaan, kun enemmän tavaraa olisi kuljetettava kaupasta - - -


Keskiviikkona 18.3.2009
klo 17 kerron iltapäivän tapahtumia:

Kissa moukaisee surkeasti ja kouristelee noin klo 13. Minulle tuli kiire. Mitä on tehtävä? Insuliinia lisää? Kissan tassut ottavat juoksuaskelia ilmassa, kun kissa makaa oikealla kyljellään makuualustallaan kirjaston lattialla. Se ei taida olla tajuissaan. Minä hätäännyn mielettömästi. ”Nytkö se kuolee?” huudahdan.

Vaikka minulla on ohjeet keittiön ovessa, osaan antaa hunajaa kissan ikeniin vasta kysyttyäni lääkäriltä, mitä tehdä. Kissa on insuliinishokissa. Se on vietävä lääkäriin. Minä etsin avaimeni, puhelimeni, haen keittiöstä kuljetuslaatikon. Työnnän kissan laatikkoon, tilaan taksin, puen päällystakin päälleni. Taksin odotus tuntuu ikuisuudelta ja matka lääkäriin sadalta kilometriltä.

Kissalta otetaan veren pikatesti. Verensokeri on 2-3 välillä jotain. Pitäisi olla 7-9.
Kissalle annettiin Recover-purkkiruokaa. Se söi sitä ahnaasti kielellään. Tarjottiin vettä. Sitä se ei juonut. Lääkäri kyseli, milloin Hurmuri on saanut insuliinia, onko se syönyt, onko oksentanut jne. Lääkäri selosti, veren alhaisen sokerimäärän, insuliinishokin oireita, jotka Hurmurilla oli.

Melkein tunti meni ja uusi veren pikatesti ei kertonut sokeriarvon noususta. Odoteltiin toinen tunti. Sitten sokeriarvo oli noussut vähän. Lasku tuli maksettua äidin rahoilla, joilla piti ostaa äidille jotain, en muista mitä. Taksilla kotiin. Kalliiksi tulee kissasta luopuminen. En osaa päättää, mikä olisi sen viimeinen päivä. En halua, että Hurmuri lopetetaan, mutta kun sen kävely on huonoa ja sokeriarvot heittelee…ja se pissii matolle, kun ei pääse hiekkalaatikkoon. Huolta ja vaivaa !!!

Olen puhki. Minua nukuttaa ja haluaisin mennä yöpuulle. Mutta kello on vasta 17.55. Euforia loppui lyhyeen. Sain kokea vain onnen murusia, lyhyen onnellisuuden hetken, kun jo taas tuli huolta kissasta.

Olenko masentunut vai en?

Olen tyytyväisempi kuin aikoihin ja pystyn keskittymään paremmin kuin pitkään aikaan mm. lukemiseen ja kirjoittamiseen. Lukemisestani jää mieleen enemmän asiaa kuin ennen. Kirjoittaminen sujuu ilman pitkiä tuumaustaukoja. Kuitenkin olen vihainen ja turhautunut, koska en jaksa patistaa itseäni ulkoilemaan, voimistelemaan ja yleensäkään liikkumaan, vaikka näen kissassani, mitä se saa aikaan: lihoo, sairastuu sokeritautiin ja jalat voipuu alta, ei pääse kunnolla kävelemään.

Syön suklaata, vaikka tiedän, että siinä on rasvaa, joka lihottaa. Mutta sen makea, tumma maku tyydyttää ja miellyttää minua. En saa siitä tarpeekseni. Keittiön pöydällä suklaalevy houkuttelee minua syömään nautintoa, joka sulaa suussani ja maistuu pala palalta yhä paremmalta. Olen kyltymätön ja lepsu. Laitan houkutuksen kaappiin syötyäni levystä neljä riviä (16 palaa). Sata grammaa suklaata syöty. Ties miten paljon kaloreita. Ei ihme, etten laihdu. Perjantaiherkuttelua jatkuu maanantaina.

Nielaisen tyhjää - toisenkin kerran. Sairastunko sokeritautiin? Minä sairaalloisen lihava nainen. Sydämenikin on kovilla. Saatan saada sydänkohtauksen. Toivottavasti se vie samantien hautaan, ettei tarvitsisi kärvistellä täällä niinkuin äitini monien sairauksien runtelemana.

Siirrän lupaamani äidin asioiden hoidon huomiseksi. En jaksa tänään lähteä kaupungille. Tosin tämä saa minut pettymään itseeni. En taida olla niin reipas ja pystyvä kuin luulin. Pienet pettymykset saavat ajattelemaan isoja pettymyksiä elämässäni. EI, ei tähän ajattelukaruselliin en lisää vauhtia. SEIS.

Olen nukkunut hyvin yön yli ja selvinnyt ylös sängystä, syönyt aamiaisen, siistinyt kotiamme. Olen tänään jo saanut aikaan kaikkea pientä. Suuria asioita minulta ei odotetakaan. Minä pärjään. Saan olla kotona, missä viihdyn. Menen sanomaan puolisolleni, että rakastan häntä.

Halipula

Olen kyltymätön ja minulla on halivajaussyndrooma. Siksi lisäsin halilaskurin osoittamaan, että onhan teitä, jotka haluatte yhden halin antaa minulle. Suokaa minulle se ilo! Klikkaa nalleja ja halataan!

Onnellinen

Tänä aamuna minua laulatti ja olin onnellinen, koska näin ihanaa unta ja nukuin hyvin koko yön. Olo oli selkeämpi kuin aikoihin ja aurinko paistoi noustessaan horisontista. Nyt taivas on poutapilvessä, mutta ylistysmieliala valtaa edelleen sisintäni. Kiitän Jumalaa siitä, että minulla on kiva asunto, koti siis, rauhallinen puoliso, lemmikkieläimiä, ystäviä, hyvä kotimaa, toimeentulo - - niin, monesta asiasta voin olla kiitollinen ja onnellinen.