torstai 17. helmikuuta 2011

Asiasta toiseen ja kolmanteen

Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.

Kun menin naimisiin  yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.

Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .

Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .

Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?

Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.

HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.

Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!