Uutta Vuotta 2010 ajatellen

Uuden Vuoden alussa on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Sana "LUPAUS" on jotenkin liian velvoittava ja juhlava. Puhuisin mieluummin suunnitelmista ja toiveista, joita minulla on uutta vuotta ajatellen.

Tosin en ole vielä tänään sunnuntaina 3.1.-10 suunnitellut mitään mullistavaa täksi vuodeksi ja toiveeni ovat niin moneen kertaan rauenneet ja unohtuneet monen vuoden aikana, koska olen lannistunut vuoden mittaan niin, etten ole jaksanut pitää kiinni toiveistani. En uskalla esittää yhtään toivetta. Pelkään pettyväni taas.

Suunnitelmissa on jatkaa painonhallintaa - tosimielellä. Viime vuonna en oikein jaksanut ottautua asiaan ja tulos on +5 kg lisäpainoa. Pikkuhiljaa se on saatava pois ja toiset 5 kiloa lisää jne.

Parisuhteen eteen vois`tehdä jotain, niin ettei ihminen vierelläni tuntuisi samantekevältä ja tylsältä. Ongelma on varmaan tämä masentuneisuuteni, josta en ole parantunut. En oikein innostu mistään. Mitä nyt joulukuussa Facebookin maatilapeleistä...

Talouden suhteen on oltava tiukkana. Ei mitään heräteostoksia. Velat on maksettava pois. Mutta kun on niin vähäiset tulot ja rahaa saa liian löysin kriteerein lainaksi... ja impulssikontrollini on surkea... Pahoin pelkään, että syteen menee.

Syteen tai saveen. Jaksanko välittää? Yritykseksi saattaa jäädä ja henkilökohtainen konkurssi on jo näköpiirissä. Henkinen konkurssi on jo tosiasia. Olen aika allapäin ja kallella kypärin. Hengellinen elämänikin on vain huokailua: "Jumala auta." En tiedä, kuinka kauan jaksan tätä näköalatonta mielentilaa sietää. Miten minä sen voisin parantaa? Lääkkeet eivät ole auttaneet. Keskustelut terapeuttien kanssa ovat vain hetken helpottaneet oloa. Minua ahdistaa ja olen surullinen.

Veljeni kuolema saa vielä yli puolen vuoden suruajan jälkeenkin minut toivottaman surulliseksi ja ahdistuneeksi. Muistan kylmän otsan, jota silitin kappelissa. Umpeen painetut silmät ja valkoisen liinan, jonka laitoin hänen kasvoilleen ennenkuin arkun kansi suljettiin. Arkun laskeminen hautaan koivun juurelle piirtyy muistissani viimeiseksi muistokuvaksi rakkaasta ihmisestä, johon en viime vuosina juurikaan pitänyt yhteyttä. Sekin surettaa ja itkettää. En pääse itsesyytöksistä...Olisinhan voinut edes sähköpostiviestejä hänelle lähettää.

Miten voin ikinä aloittaa uutta vuotta toiveikkaana, kun tekisi mieleni rangaista itseäni rakkaudettomuudestani, itsekkyydestäni ja ajattelemattomuudestani. Häpeän kertoa perusteita, jotka osoittavat minut juuri tuollaiseksi ... iljetykseksi. Olen toivoton, suorastaan epätoivoisen itsevihan vallassa.