Arkea

Ei mitään uutta auringon alla, elämäni kuluu pikkuhissukseen päivä toisensa jälkeen samaa rataa. Pitkien yöunien jälkeen aamulla luen sähköpostini, käyn nettiyhteisössä, jonka ylläpitäjä olen. Kirjoitan yhteisöön tervehdykseni. Luen viestejä yhteisössä. Syön aamiaisen ja juon aamukahvin. Luen blogeja. Seuraan pariakymmentä säännöllisesti ja toisen mokoman epäsäännöllisesti. Pelaan Facebookin pelejä. Lounaan jälkeen otan toisinaan päiväunet. Klo 14 aikoihin juon iltapäiväkahvit. ... ÄSH !!! Ette te ole tästä kiinnostunut.

Elämäni on tasaista taapertamista. Suurimmat tunteet ja sisimmät ailahdukset eivät pääse päivätajuntaani. Syön säännöllisesti Temestaa ja se varmaan tekee olosta jotenkin välinpitämättömän. Vai oiskohan depressio edelleen, joka himmentää kaikki huippukokemukset. Mistään en kunnolla ilostu ja surukin on paketissa jossain mieleni pohjalla. Se ei astu päivätietoisuuteeni. Olen jonkinlainen muumio. Tietokoneen äärelle juuttunut zombie, elävä kuollut. Rauhoittavilla lääkkeillä muumioitu sielu paketissa. Enkä edes halua nyt mitään muuta kuin olla rauhassa, kotini hiljaisuudessa.

Viesti tuttavalta kyllä ilahduttaa minua. Ystävän Skype-puhelu elvyttää minut tarinoimaan kissojeni tempauksista. Viimeksi Täplä keksi nousta liesituulettimen katolle ja pudotella maustepurkkejä hyllyltä alas. Se varmaan tuumi pienessä päässään, että kun näitä ei kukaan tarvitse, otan ne leikkikaluiksi lattialle. Eilen oli leivinjauhepurkki pudottuaan auennut ja keittiön matolla oli valkoinen vana jauhetta, joka oli levinnyt matolle purkin pyöriessä eteenpäin - varmaan kissankäpälien avustuksella. Heräsin katsomaan tuhoa, kun kissa aivasteli rajusti monta kertaa. Huokaisin helpotuksesta, kun kyseessä ei ollut kissaflunssa vaan leivinjauhe. Imuroin jauhot pois matolta. Siinä vaiheessa kissanpentu oli jo suunnittelemassa uusia seikkailuja asunnossamme.