keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Synkkää

Kirkasvalolamppu loistaa vieressäni. Muuten on synkkää - sekä ulkona että sisimmässäni. Ulkona harmaat, paksut pilvet pimittävät auringon ja tihkuavat vettä. Ankeaa, hämärää, sumuista. Ei tee mieli lähteä kävelemään tihkusateeseen. Onneksi ei tarvitsekaan. Mieheni kävi apteekkiasioillani. Ihana kulta!

Nukuin viikon vain 4-5 tuntisia öitä. Viime yönä pätkittäin yli 8 tuntia. Väsyttää, uuvuttaa, mitään en oikein jaksaisi puuhata. Enkä pakota itseäni siivoamaan, komeroita järjestelemään, pesemään pyykkiä. Ehtiihän nuo ensi viikollakin, jos vaikka olisin energisempi sitten. Harmittaa vain, että kotityöt kasautuvat ja kohta en tiedä, mistä aloittaa. Onneksi siivooja tulee 7.12. ja hän ainakin laittaa paikat siistiin kuntoon, jos emme itse jaksa yhtään siivota. Lakaisin minä multia pois olohuoneen lattialta, kun kissanpentu oli taas pudottanut yhden kasvin ruukkuineen kasvitelineeltä. Täplä on ihan mahoton seikkailija. Se kieppuu kynsiensa varassa ihan mahdottomissa paikoissa. Ei meillä aikaisemmin noin energistä seikkailijakissaa ole ollutkaan.

Ajatukseni on tahmassa. En pysty kertomaan, miten minua vaivaa tämä masennus. Mieleni hytisee alastomana syksyisessä tuulessa. Sydämeni lepattaa outona ja viluisena. Ikävöin kesän kukkanittyjä, voikukkia, hiirenvirneitä, harakankelloja. Ikävöin päiviä, jolloin aurinko oli suuri ja kuuma.

Nyt ei aurinkoa näy. Kaikki on (Kaarlo Sarkian sanoin:)

"raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain
nimittämättömän kärsimyksen
ja hiljaisen yksinäisyyden.


Olen kuin syvään veteen uppoava.


Liikkumattomana pohjavedessä
nyt virun taintuneena niinkuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa."

3 kommenttia:

Verna kirjoitti...

Voi Bamiella! Et ole yksin näiden siivous- ym. huolien kanssa. Joskus tulee hetkiä, jolloin on vaikea löytää inspiraatiota, vaikka olisi asenteeltaan kuinka myönteinen tahansa. Itsekin tässä olen tuumaillut, että olisi paljon tehtävää sillä saralla; ehkä jopa runsauden pulaan asti... Itse olen jonkinasteinen siivousfriikki, mutta tällä hetkellä olen päättänyt tyytyä ihan vain ylläpitosiivoukseen. Ja sitähän lapsiperheessä riittää...
; )))

Onneksi asioiden voi antaa olla silloin, kun ne eivät tunnu motivoivilta. Ainakin sellaisten, kuten siivoaminen. Ja tiedätkö, itsekin kaipaan kovasti valoa ja ennen kaikkea lunta! Hassulla tavalla olin ilahtunut siitä uutisoinnista, jossa lupailtiin paukkupakkasia helmikuuksi. Pohjoisen tyttönä olen sydämeltäni yhä kunnon pakkastalvia rakastava. : )

Reilu kuukausi kun tässä vielä jaksellaan ja nautitaan joulun lämmöstä, niin sitten käännytään taas kohti kevättä, kesää ja lämpöä.

Pidetään valo sydämessä, niin se kantaa meitä pitkän matkaa eteenpäin!

(((Halaus)))

bamiella kirjoitti...

Minäkin kaipaan lunta ja sen tuomaa valoisuutta maisemaan.

Asuin Etelä-Suomessa lapsena ja aloitimme kansakoulun hiihtokilometrien keräilyn monena talvena jo marraskuussa. Muistan vain yhden joulun, jolloin ei ollut lunta, mutta se satoi sitten heti seuraavalla viikolla.

Talvet ovat lämpimämpiä kuin muutama vuosikymmen sitten. Ja syksyt ovat pitkiä, pimeitä ja sateisia. :-((

Verna kirjoitti...

Kun muutin tänne etelään tammikuussa -96, koin seuraavana syksynä elämäni ensimmäisen todellisen kaamoksen... Oli pimeää, eikä lumesta tietoakaan. Omassa lapsuudessani pakkasta oli parhaimmillaan -42° ja silloinkin käytettiin nassua pihalla... ; )

Viime talvena hiihdin ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen, kun lunta oli sen verran ja hyvin oli taito säilynyt. Tuli suorastaan nostalginen olotila, kun nautin hiihtämisestä lumisessa metsässä enoni kanssa. : )