sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Vähäsanaista syksyä


Syksyn ruska alkaa tulla esille. Olen toiveikas: ehkä tänä syksynä masennus ei iske kaikella voimallaan niin, että putoaisin aivan välinpitämättömyyden tai ahdistuksen syvyyteen.

Sinistä taustaa sinisille ajatuksille. Kesänkukat blogipohjana ei tunnu enää ajankohtaiselta. Mielialanikaan ei ole niin kepeä kuin edellinen taustani, vaan vähän utuisen sininen kuin melankolinen unilintu. Vaikka sininen on kylmä väri, tämä uusi tausta/blogipohja ei näytä kylmältä. Vaaleat linnut ja kukat tuovat siihen elämää ja värinää.

Moneskohan tausta tämä nyt minulla onkaan?!
Kiitos Elegia, että olet tehnyt taustoja moneen makuun!
On kiva vaihtaa välillä blogipohjaa.

Mielialaani nosti eilinen vierailuni nettiystäväni kotona. Maukkaan aterian ja viinin äärellä rupattelu oli omiaan nostattamaan tunnelmaa. Teki hyvää käydä siellä vierailulla. Onkin tullut oltua kotosalla aika tiiviisti. Pieni pyrähdys äidin asioilla perjantaina tais’ olla viikon ainoa kaupungilla käynti tällä viikolla.

Viihdyn kotona. Olen tyytyväinen, kun ei ole minnekään menoa eikä velvollisuuksia. En jaksaisikaan jatkuvaa valppaana oloa. Tarvitsen ennen kaikkea vapautta ja stressitöntä elämää. Joku voisi sanoa elämääni tylsäksi. Mutta minulle sopii elämä pikkuhissukseen. Tietenkin pienet positiiviset yllätykset ovat tervetulleita kuten esim. puolison suukko hänen ohi kulkiessani.

Nyt kun olen sopeutunut mieheni hiljaiseen vähäsanaisuuteen, en stressaa itseäni ja häntä enää keskusteluun houkuttelulla. Olen tullut itsekin aika hiljaiseksi. En tiedä, onko näin hyvä. Mutta nyt se ei ainakaan kiusaa minua niin kuin alkuvuodesta. Olenko vain alistunut kommunikaatiovajeeseen. Sillä kyllä minä keskusteluista ja ajatusten vaihdosta olen kiinnostunut. Mielelläni rupattelen ystävieni kanssa. Mutta mieheni kanssa rupattelu ei suju ja se on vain hyväksyttävä … Niin kauan kun vähäisestä sananvaihdosta ei tule suurempia ongelmia suhteeseemme, miksi stressaisinkaan itseäni tai miestäni keskustelemaan keskenämme. Luulemme ymmärtävämme toisiamme jo kävelytyylistä ja pienistäkin eleistä.

Minua ei enää haittaa hiljaiset hetket. Olen tottunut sanattomuuteen eikä minulla ole enää velvoitetta aloittaa keskusteluja. Olen heittänyt velvoitteen menemään. Miksi minun pitäisi, kun ei hänkään … Kunpa vain tietäisin, onko mieheni hiljaisuus pelkoa möläyttää jotain typerää tai väärää. Sillä sellaisessa pelossa ei ole terveellistä elää.
Lähetä kommentti