sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Vähäsanaista syksyä


Syksyn ruska alkaa tulla esille. Olen toiveikas: ehkä tänä syksynä masennus ei iske kaikella voimallaan niin, että putoaisin aivan välinpitämättömyyden tai ahdistuksen syvyyteen.

Sinistä taustaa sinisille ajatuksille. Kesänkukat blogipohjana ei tunnu enää ajankohtaiselta. Mielialanikaan ei ole niin kepeä kuin edellinen taustani, vaan vähän utuisen sininen kuin melankolinen unilintu. Vaikka sininen on kylmä väri, tämä uusi tausta/blogipohja ei näytä kylmältä. Vaaleat linnut ja kukat tuovat siihen elämää ja värinää.

Moneskohan tausta tämä nyt minulla onkaan?!
Kiitos Elegia, että olet tehnyt taustoja moneen makuun!
On kiva vaihtaa välillä blogipohjaa.

Mielialaani nosti eilinen vierailuni nettiystäväni kotona. Maukkaan aterian ja viinin äärellä rupattelu oli omiaan nostattamaan tunnelmaa. Teki hyvää käydä siellä vierailulla. Onkin tullut oltua kotosalla aika tiiviisti. Pieni pyrähdys äidin asioilla perjantaina tais’ olla viikon ainoa kaupungilla käynti tällä viikolla.

Viihdyn kotona. Olen tyytyväinen, kun ei ole minnekään menoa eikä velvollisuuksia. En jaksaisikaan jatkuvaa valppaana oloa. Tarvitsen ennen kaikkea vapautta ja stressitöntä elämää. Joku voisi sanoa elämääni tylsäksi. Mutta minulle sopii elämä pikkuhissukseen. Tietenkin pienet positiiviset yllätykset ovat tervetulleita kuten esim. puolison suukko hänen ohi kulkiessani.

Nyt kun olen sopeutunut mieheni hiljaiseen vähäsanaisuuteen, en stressaa itseäni ja häntä enää keskusteluun houkuttelulla. Olen tullut itsekin aika hiljaiseksi. En tiedä, onko näin hyvä. Mutta nyt se ei ainakaan kiusaa minua niin kuin alkuvuodesta. Olenko vain alistunut kommunikaatiovajeeseen. Sillä kyllä minä keskusteluista ja ajatusten vaihdosta olen kiinnostunut. Mielelläni rupattelen ystävieni kanssa. Mutta mieheni kanssa rupattelu ei suju ja se on vain hyväksyttävä … Niin kauan kun vähäisestä sananvaihdosta ei tule suurempia ongelmia suhteeseemme, miksi stressaisinkaan itseäni tai miestäni keskustelemaan keskenämme. Luulemme ymmärtävämme toisiamme jo kävelytyylistä ja pienistäkin eleistä.

Minua ei enää haittaa hiljaiset hetket. Olen tottunut sanattomuuteen eikä minulla ole enää velvoitetta aloittaa keskusteluja. Olen heittänyt velvoitteen menemään. Miksi minun pitäisi, kun ei hänkään … Kunpa vain tietäisin, onko mieheni hiljaisuus pelkoa möläyttää jotain typerää tai väärää. Sillä sellaisessa pelossa ei ole terveellistä elää.

4 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Kauniin pohjan olet valinnut..Luulen, että et ole ainoa, jolla puolison kanssa on tuo keskustelun hiipumisongelma. Meillä siitä ainakin on kärsitty pitkään.
Itse olen ratkaissut ongelman niin, että kirjoitan paljon ja nautin saamistani kommenteista.Se korvaa minulle kasvokkaiset keskustelut.

Sinä kerrot nauttivasi edelleen silloin tällöin - vaikkakin harvoin tapahtuvista kohtaamisista ystävien kanssa. Sehän on hyvä. Voisiko niitä järjestää vähän useammin?


Minusta on utopistista toivoa, että yksi ainoa ihminen voisi vastata kaikkiin tarpeisiimme tässä elämässä.
Seksuaalisuus on minulle pelkästään avioliittoon kuuluva asia, mutta juttukavereita ja hyviä ystäviä on hyvä olla myös.

Lisää semmoisia mukavia juttutuokioita ystävien kanssa toivottelen sinullekin :)

bamiella kirjoitti...

Puhut asiaa, Millan! Keskustelutuokioita ystävieni kanssa voisi olla useammin. Pari ystävääni pitääkin yhteyttä Skypen kautta nyt, kun eivät ehdi tavata livenä, koska heidän opiskelunsa vie aikaa niin paljon. Ja minäkin kirjoittelen kyllä enemmän kuin tänne julkaisen kirjoituksiani.

Itsekritiikkini on kai liian korkealla, etten ihan kaikkea kirjoittamaani tohdi julkaista. Päytällaatikkoon jää turhan moni ajatus muhimaan ... On kiva, kun sinä Millan, usein kommentoit postauksiani!

Marja kirjoitti...

Minulla ei miestä ole, ei ole kuin lapset - ihanat lapset.
Paniikista ja masennuksesta yritän taistella pois,mutta se taistelu taitaa olla turhaa varsinkin nyt kun tuo syöpäkin alentaa henkistä sieto kykyä.
Mutta kirjoittaminen on hieno taito ja sitä valitettavasti ei kaikilla ole - kurja juttu sillä se kyllä lievittää tuskaa ja pahaa oloa.Janäin olen ajatellut, että tokko syöpää sairastavaa kukaan huolikaan - niin että se siitä miehestä vaikka se olisi monesti tarpeen henkisenä tukena, ystävänä, rinnalla kulkijana,olkapäänä jne.

bamiella kirjoitti...

Marja, voimia ja tsemppiä elämääsi! On se sentään ihanaa, että sinulla on mukavat lapset. Masennus ja paniikki ovat ikäviä seuralaisia. Toivotaan ja rukoillaan, että ne ajan myötä häviäisivät.