Mielen tykytys ja sydämen muljahtelu

Unta ei riittänyt tänä yönä aamuneljää pitemmälle. Ei sen pitäisi huolestuttaa, koska nukuin kuitenkin yli 6 tuntia. Mutta olo on halju ja levoton. Viime öiden ja päivien uneliaisuus kuin karhun talviuni loppui ja vaihtui levottomaan huolestuneeseen oloon, jonka syytä en tiedä enkä ymmärrä.

Uneliaisuus ja väsymys ei minua paljon huolettanut, koska tiedän, että nukkuminen ja raitis ilma auttavat siihen – ja ennen kaikkea kirkasvalohoito piristää.

Mutta tämä mieleeni tunkeutunut epämääräinen levottomuus ja lepatus on huolestuttavaa, koska en tiedä, mikä tähän auttaisi, mistä se tulee ja mihin se johtaa. Ei kai siitä sen kummempaa seuraa kuin epämääräinen olo ja sydämen tykytystä. Ne eivät ole kovin miellyttäviä. Mutta ei mitään hälyttävääkään. Kun siirrän ajatukseni muualle, ne varmaan tyyntyvät – sekä mielen lepatus että sydämen tykytys.

No niin, enhän minä osannut muuta ajatella, kun rinnassa tykyttää ja sydänkin muljahtelee.

Googlasin asiaa ja netistä löytyi artikkeli:

Rinnassa tykyttää ja sydän muljahtelee – onko tämä rytmihäiriö?

Jokaisella meistä on joskus rinnassa tuntemuksia, joita pidämme sydämen rytmihäiriönä. Usein kyse on vaarattomista tykyttelyistä, jotka menevät itsekseen ohi. Ellei näin käy ja vaivaan liittyy muita oireita, asia vaatii selvittelyä.

Hyvänlaatuista rytmihäiriötä voi olla jokaisella vaikkapa huonosti nukuttujen öiden jälkeen tai kiireiseen työjakson aikana. Ahkera kahvin juonti ja tunnetusti myös runsas alkoholin käyttö aiheuttavat tykyttelyä ja muljahtelua. Suurimmalla osalla meistä oireet tulevat ja menevät, eikä niistä aiheudu sen kummempaa murhetta.

Tilanne on toinen, mikäli vaivat ja tuntemukset ovat toistuvia ja kestävät pitkään. Lisäksi jos ne ovat epämiellyttävän tuntuisia tai niihin liittyy huimailua tai jopa tajunnan häiriöitä, on perusteltua tehdä tarkempia selvityksiä.

vertaistukea väsyneelle

Väsyttää. Tiedän, että ulkoilma piristäisi, mutta en halua kävellä kipeällä jalallani ja syödä kipulääkettä vain saadakseni raitista ilmaa. Käyn parvekkeella ja teen muutaman hengitysharjoituksen siellä. Se saa riittää raitista ilmaa.

Joku katsoo tietenkin kieroon ja pitää saamattomana ja laiskana, ettei edes varttitunnin kävelyä ulkona pikkupakkasessa viitsi kävellä. Huokaus. Miksipä minua ei olisi moitittu!

Fyysisen väsymyksen ohella olen henkisesti väsynyt olemaan jonkinlaisessa paketissa, sidottuna tai purkissa, josta ilma loppuu. En tiedä, mikä tähän tilaan auttaisi. En tiedä, mikä minua sitoo esim. puhumattomuuteen ja yksinäisyyteen nettiyhteisön pariin pois kontakteista käsituntumalla lähellä oleviin ihmisiin. Olen kuin karhu talviunilla pesässään. Nukun paljon. Yöunet ovat kellon ympäri ja päivälläkin torkun tunnin pari. Valvellaoloajan roikun netissä ja katson televisiota sekä luen lehtiä ja kirjoja.

Kaipaan keskustelua. Mutta en ole kovin aktiivinen aloittamaan keskustelua esim. mieheni kanssa. Hän on samalla tavoin yksin ja lamaannuksissa. Tosin hän käy kodin ulkopuolella ruokakaupassa ja apteekissa. Häpeän tunnustaa, että laitoin hänet omalle apteekkiasialleni tänään ja tällä viikolla en siis ole jatkanut projektiani virastoissa-asioimisahdistuksen poistamiseksi. En jaksa. Luovutan. Joskus myöhemmin tsemppaan taas käymällä ahdistusta aiheuttavissa paikoissa, kuten apteekissa, postissa, pankissa ja lääkärissä.

Jo viisi kuukautta olen sinnitellyt kipeän polveni kanssa. Pitäisi käydä lääkärissä ja tutkia, mikä polveani vaivaa. Mutta meneehän tuo kipulääkkeiden kanssa...

Kaipaan vertaistukea. Saankohan lähdettyä huomenna tai perjantaina hakemaan keskusteluseuraa? Se on ponnistus, mutta kannattaisi kyllä. Oman elämäni virikkeellisyyden ja oman ajatteluni laajentamisen takia. Että puhuisin jonkun kanssa enkä vain pyörittelisi omia ajatuksiani päässäni...

Toimintaa oman elämän puolesta

Kuntoutuminen on aktiivista pyrkimystä toimia itse oman elämänsä puolesta

Omat tavoitteet on hyvä erottaa omista odotuksista. On eri asia odottaa jotain tapahtuvaksi kuin asettaa itselleen jokin tavoite. Esimerkiksi ihminen voi odottaa tulevansa parempaan kuntoon. Tämä ei ole tavoite, sillä se ei varsinaisesti edellytä mitään. Odottaminen ei ole aktiivista, vaan passiivista. Tavoite tarkoittaa jotakin, mitä itse voi tehdä tai mihin voi itse pyrkiä. Esimerkiksi haluan parempaan kuntoon ja aion tehdä sen hyväksi jotakin, vaikkapa lähteä kotoa liikkeelle.

Minun yksi tavoitteistani on päästä eroon asiointiahdistuksesta ja panikoimisesta postissa, apteekissa tai/ja pankissa. Aion käydä viikoittain näissä paikoissa, vaikkei minulla olisi asiaakaan sinne. Kunhan käyn em. paikan tiloissa. Tästä harjoittelusta saattaa tulla pitkään kestävä projekti.

Minulla on muitakin tavoitteita kuntoutumiseeni. En ole oikein pystynyt määrittelemään kaikkea, mitä haluaisin tapahtuvan. Toivon, että voisin elää suht.koht. tyytyväisenä loppuelämäni, mutta en vielä tiedä, miten tuon tyytyväisyyden saavuttaisin, minkä olisi muututtava ja mitä kaikkea olisi tehtävä, että voisin olla elämääni tyytyväinen.

Kuntoutuminen tapahtuu tästä tilanteesta eteenpäin. Takaisin sairastumista edeltävään tilaan ei ole, vaikka niin haluaisinkin – tai ehkä en sittenkään. Olin aika kypsymätön ja sinisilmäinen, haahuilin taivaita ja luulin olevani kaikkeen pystyvä ennen sairastumistani depressioon. Sairastuttuani olen saanut huomata, että voimavarani ovat rajalliset, vuodet ovat tuoneet elämänkokemusta enkä usko enää kaikkea, mitä minulle syötetään.

Käsitykseni itsestäni on muuttunut vuosien myötä. Suhde toisiin ihmisiin ja maailmaan on myös muuttunut. Kuva omasta itsestäni on haavoittuvampi ja heikompi kuin ennen sairastumista, mutta toisaalta se on joissakin asioissa rehellisempi ja vahvempi.

Ihmissuhteistani on tullut merkityksellisempiä kuin aiemmin. Otan kunkin kohtaamani ihmisen elämääni tärkeänä ja rikastuttavana kokemuksena. Ennen saatoin pitää joitakin kohtaamisia merkityksettöminä episodeina.

Suhde maailmaan ja omiin arvoihin on muuttunut ja täsmentynyt. Vähitellen olen alkanut uskaltaa ajatella itsestäni masentuneenakin ihan ihmisarvoisena olentona. Jossain vaiheessa sairauttani ajattelin, että olen kehäraakki, merkityksetön yhteisöni jäsen, jolle armokuolema olisi paras ratkaisu. Enää en ole niin armoton itseäni kohtaan.

Mahdollisimman hyvä elämä ei tarkoita aina oireettomuutta, vaan kykyä elää oireista huolimatta ja niiden kanssa. Oma elämä on oman itsen näköistä, omien valintojen seurausta ja siinä on omasta näkökulmasta katsottuna riittävästi asioita. Se tarkoittaa tavallista elämää.

Kultaista kunniaa

Verna antoi minulle tämän Kultaisen Blogin Tunnustuspalkinnon! Paljon kiitoksia! Olen kovasti otettu ja onnellinen tunnustuksesta.

Samalla haluan jakaa tätä kultaista kunniaa eteenpäin arvostamilleni, kullanarvoisille blogeille:

Unalle blogista Unan maailma

Millanille blogista Kahden talon tarinoita
Marja-Liisalle blogista Elämää syopäläisenä
Johannalle blogista Taivaan kansalainen
Moniquelle blogista Lihavan naisen elämää
Saimalle blogista Hunnutettu

Kiitos näistä blogeista!

Yritin ilmoittaa kaikille heidän kommenttilootassaan asiasta, mutta kaikissa blogeissa se ei onnistunut. Toivottavasti asianomaiset huomaavat katsoa sähköpostejaan, jonne lähetin ilmoitukseni, että tunnustuspalkinnon voi noutaa täältä.

Kuntoutumisesta

Hiljaiseloa, lepäämistä ja voimien keruuta. Kirkasvalolampun vieressä istuen netissä notkumista. Kirjoja lukien nojatuolissa sivusilmällä seuraten Täplä-kissan seikkailua kirjahyllyssä. Kirjojen järjestelyä.

Mitä tämä elämä on muuta kuin hetkestä toiseen selviytymistä? Jotenkin tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja minut jätetty yksin tyhjälle asemalle enkä tiedä, minne lähteä. En tiedä, miksi läksin matkalle ja minne olen menossa.

Olen kuntoutumassa vuoden takaisesta syvemmästä mielialani notkahduksesta. Kesällä meni jo hyvin, ellei oteta lukuun polvivammaa, joka jumiutti minut neljän seinän sisään. En juuri kaivannutkaan ulos, vaikka kaihoisana toivoinkin jaksavani lähteä satamaan laivoja katsomaan. Laivamatka jäi tekemättä – ja unelma saaristomaiseman valokuvaamisesta jäi toteutumatta.

Olen kuntoutunut syvästä masennuksesta ja lievistä masennuskausista. Jaksan nousta aamulla aamiaispöytään ja tietokoneen äärelle notkumaan netissä, jaksan hoitaa kissoja ja helliä miestäni. Jaksan pitää itseni puhtaana, käydä suihkussa ja saunassa, vaihtaa vaatteita, pestä pyykkiä, järjestellä tavaroita huoneistossamme … Mutta ruokakaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta. Imurointi ja muu siivoaminen takkuaa. Kaupungilla käynneistä joudun neuvottelemaan itseni kanssa. Apteekissa käynti pelottaa, samoin postissa ja pankissa käynti. En ymmärrä, miksi mieleni vapisee näihin paikkoihin mennessäni. Miten voisin kuntoutua näistä peloista? Ostaisin reppuni täyteen rohkeutta, jos sitä olisi jossakin kaupan.


”Kuntoutumista ei voi kiirehtiä, mutta se ei myöskään tapahdu itsestään. Kuntoutuminen on aktiivista toimintaa, toipuminen on luontaista, passiivista palautumista. On mahdotonta ennustaa, kuinka kauan kuntoutuminen voi kestää. Kuntoutumiseen vaikuttavat kaikki ne asiat, joista on kuntoutumassa.”

Keinoja omaan kuntoutumiseen. Kuntoutujan työkirja s. 12

Kuntoutuskurssin jälkimainingeissa

Onnellisuustestissä sain 50 pistettä sadasta. Vähän paremmin kuin saman testin tehtyäni kesällä. Luulen, että Keinoja omaan kuntoutumiseen -kurssista on ollut apua alueilla, joita minun tulisi kehittää, jotta onnellisuus elämässäni lisääntyisi. Liikunta, yhteisöllisyys ja optimismi ovat avainsanoja.

Kurssilla useampikin puhui positiivisesta ajattelusta. Siihen moni mielenterveyskuntoutuja pyrkii. Onko siitä yleisesti ollut niin paljon julkisessa keskustelussa, että minusta aihe jo ällöttää. Herää uhma: "Ja miehän oon se oma mörököllini, mikä aina olen ollut." Mutta samalla iskee ajatus tulla hylätyksi: Minua ei hyväksytä, ellen ajattele positiivisesti, ole kiltisti ja hyväntuulinen.

Kurssilla korostettiin tässä hetkessä elämistä. Ei kannata kauheasti murehtiä menneitä ja huolehtia tulevaisuudesta. On hyvä opetella elämään sopusoinnussa menneisyytensä kanssa, arvostaa omaa itseään ja tehdä tavoitteita elämälleen. Haaveilla. Elättää toivoa. Tunnistaa ja tunnustaa kipukohtansa. Voimistaa tahtoa kuntoutumiseen ja pyrkiä toimimaan siihen suuntaan, että voi hyvin.

Yhteisestä toiminnastamme kurssilla jäi mieleen pareittain keskustelut aiheista:

- Tulen iloiseksi, kun ...
- Hemmottelen itseäni, kun ...
- Tunnen itseni rauhalliseksi, kun ...
- Minua innostaa liikkumaan ...
- Minä voin hyvin silloin, kun ...

On hyvä ajatella, ketä ja mitä varten kuntoudun. Kuntoutuminen on kaikille mahdollista. On hyvä kuntoutua oman itsensä näköistä elämää varten. Oman merkityksen löytäminen elämälleen on tärkeää. On hyvä ajatella, mitä tarvitsen/haluan tänään. On hyvä kuunnella rajojaan ja olla avoin sisäisen äänensä viesteille.

Kurssin alussa mietimme tavoitteitamme kurssia varten. Kurssin lopussa mietimme, miten omat tavoitteeni ovat toteutuneet kurssilla. Mikä on ollut minulle merkittävintä tällä kurssiviikolla. Mitä vielä aion? On hyvä olla armollinen itseään kohtaan. Vastuu omasta itsestä kasvaa kuntoutumisen myötä. Sitä kautta myös valta omaan elämään kasvaa.


Siinä hippuja kurssilta.

Kukkakori

Kiitos Marja kukkakorista !
Se ilahduttaa ihanasti.

Sumussa

Sumussa

syksyn usvaisessa hämärässä

Syksyinen ikkuna

Eilen satoi vähän lunta, mutta tänään se on sulanut pois maasta. Ihailen syksyistä maisemaa olohuoneemme ikkunasta. Voisin tuijottaa tuota vaikka kuinka kauan. Lintuja ei enää juuri näy. Kesällä koivussa pesi pikkulintuja. En tullut ottaneeksi selvää, mitä lajia ne olivat. Kissamme seurasivat niiden lentoa tiiviisti.

Talvella koivuissa parveilee talitinttejä. Ne eivät ole tulleet vielä metsästä eikä enää ole naapuria, joka niitä syöttäisi lintulaudallaan. Valitettavasti parvekkeelle ei saa lintulautaa laittaa. Olisi niin kiva seurata lasin takaa lintuja. Mutta ne sotkevat eikä taloyhtiö siedä sellaista. Kissat saavat seurata satunnaisia harakoita ja variksia, joita joskus lentää maisemassa. Vuosia sitten oraviakin näki, muttei enää pitkään aikaan ...

Tänään tuli seurakuntamme uusi pastori yllättäen kylään. Oli kiva tutustua häneen. Hän toivotti tervetulleeksi käymään seurakunnassa. Mehän emme ole piiiiitkiiiin aikoihin siellä käyneet. Lukipa hän Raamattua ja rukoili puolestamme. Hetki oli siunaava.

Rauhallisella mielellä

"Ole rauhallisella mielellä", Marja kehoitti edellisen postaukseni kommenttina. Minusta tuntuu, että olen ihan liian rauhallinen. En saa mitään aikaseksi. Ei ole tarmoa ja toimeliaisuus on hukassa. Istun vain tietokoneen äärellä ja lueskelen blogeja. Välillä leikin kissojeni kanssa ja luen kirjaa. En valita. Tämä elämä on nyt hiljaiseloa enkä juuri kaipaakaan enemmän säpinää. On opeteltava olemaan hiljaisuudessa, kun en itse eikä miehenikään juuri rupattele mistään juuri mitään. Tylsää ja turruttavaa, mutta niin turvallista elämää.

Tapaan sentään paria naisystävääni silloin tällöin ja rupattelen Skypessä heidän kanssaan. Eilen en avannyt Skypeä. Jotenkin olo oli semmoinen, etten halunnutkaan yhteyttä kehenkään. Halusin olla vain omissa ajatuksissani. Mutta omat ajatukseni tahtovat kiertyä kovin synkiksi, ellen saa jostain piristysruisketta. Jostakin syystä blogeissa, joita luen on aistittavissa apatiaa - vai kuvittelenko ehkä ja kiinnitän huomioni ajatuksen puolikkaisiin ja/tai luen kovin negatiivisella asenteella postauksia.

En kuitenkaan ole kiinnostunut ylipositiivisista ja tekopirteistä ajatuksista. Mieluummin pohdin mielen liikkeitä syvällisesti, jos/kun vain joku tuottaa sellaista materiaalia. Itse en nykyään kykene ajattelemaan kovin syväluotaavasti. Tuntuu, että ajatteluni on tahmassa, kohmeessa.

Onneksi pikkukisulit pitävät minut arjessa kiinni. Kisulit haluavat sapuskaa määräajoin. Ellei sitä tule, ne alkavat kiehnätä ympärillä. Ovat tulleet rohkeammaksi tulemaan syliin ja lähelle. Aluksihan ne olivat aika pelokkaita eikä ollenkaan tottuneita ihmisten käsittelyyn.




Eilen ne kaatoivat kukkaruukun. Kasvi oli juuret paljaana lattialla, kun menin siivoamaan jälkiä. Uusi istutus ruukkuun ja ruukku lattialle. Ehkä se saa olla rauhassa siinä. Kuvassa Timi istahti leikin lomassa katselemaan, mitä minä puuhaan.

Päivästä päivään

Olen nukkunut paljon, yöllä ja päivällä. Olen lukenut de Mellon Havahtumista, Edmund J. Bournen kirjaa Vapaaksi ahdistuksesta. Työkirja paniikista ja peloista kärsiville, Patrik Borfin kirjaa Löydä tie keveään oloon, Nina Sarellin kirjaa Hoikistu viisaasti ja olen lukenut Raamattua. Pitäisi ehkä keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan, mutta kiinnostukseni herää yhä uudelleen kirjoihin, joita en ole saanut luetuksi loppuun (paitsi Raamatun olen lukenut ainakin viisi kertaa alusta loppuun).

Viisaita, varteenotettavia ajatuksia kussakin kirjassa. Valitettavasti muistini on niin huono, että joudun lukemaan asioita useampaan kertaan ennenkuin ne jäävät muistiini. Aloitin karnosiinin syönnin toiveena, että muistini paranisi ja masennus ei syvenisi tänä syksynä.

Huokaan piiiiitkään. Ei minulla ole mitään mullistavaa kerrottavaa elämästäni. Päivä toisensä jälkeen kuluu tavanomaisesti. Miehelleni sanoin, että mie tykkään siusta. Niin miekii siusta, hän vastasi ja muiskautti suukon suulle. On se vaan ihanaa, että minua rakastetaan - aidolla supisuomalaisella, jäyhällä tavalla. On kiva asua mieheni ja kissojemme kanssa tässä asunnossa, joka on mukavalla paikalla, lähellä kaupungin keskustaa metsän vieressä. Tänä vuonna on jäänyt vähiin metsäpoluilla kuljeskeleminen - tuon pahuksen polven takia. Se oli kipeä koko kesäkuun ja vielä heinäkuussakin. Nyttemmin polvi ei onneksi kipuile enää, vaan voin lyhyitä matkoja kävellä sen kipeytymättä.



Pikkukisulit ovat kasvaneet kovasti. Olohuoneessa on niille enemmän tilaa temmeltää, kun möimme keinutuolin pois. Se oli vaarallinen pitkine jalkoineen. Kumpikin pikukisu jäi tassuineen sen alle vuorollaan. Täplä ontui tassuaan päivän. Timi pääsi vähemmin vaurioin. Mutta ettei lisää onnettomuuksia tapahtuisi, päätimme luopua keinutuolista, josta jäi muistoksi vain keinutuolin matto sohvatyynyn suojaksi lattialle.

Varsinaisia veijareita nuo pikkukisut ovat. Rönsyliljan poikaset ne ovat karsineet melkein kokonaan lattialle ja kuvassakin yx rönsyliljan rönsy on tarkastelun kohteena. Iso Emppukin on kiinnostunut, mitä sille tehtäisiin.

Jumissa

Aamuyö. Tietokone hurisee hiljaa. Yläkerrassa astellaan raskain askelin. Ajatukseni ovat katkonaisia ja levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa. Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Miksen sano sitä miehelleni? Olemmeko niin vieraantuneet toisistamme, että mun on vaikea puhua tarpeistani hänelle? Vai mistä tämä jatkuva tarvitsevuus johtuu? Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan. Ja minä valvoskelen aamuöitä...

Olen nykyään rehellisempi itselleni kuin nuorena, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuuden. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä puolison/ystävän/lähimmäisen kanssa.

On niin yksinäistä valvoa aamuyötä tietokoneen äärellä, kun on pakahduttava tarve ilmaista itseään jollekin ja tuntea yhteydeydenkuuluvuutta. Mutta sanat tulevat esiin takellellen ja pakahduttava tunne kuristaa kurkkua, kiristää niskahartialihaksia ja kyyneleitä purskahtaa silmäkulmaan.

Väsymys ja rauhoittava lääke turruttavat tunteeni. Mieleni kietoutuu pumpuliseen sumuun ja toivon pääseväni uneen.

Haaste

Millanilta tuli haaste ja kehunappi:




HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.


1. Näköaisti. Olen aina sanonut, että viimeiseksi aisteistani luovuttaisin näköni. Niin tärkeänä olen sitä pitänyt. Mutta en enää ole tuosta niin varma.

2. Ehkä sittenkin tärkein aistini on tuntoaisti. Vaikka se tuo ikäviä yllätyksiä ja joskus pitkäänkin olen kipuillut erinäisissä vaivoissa, niin sittenkin tuntoaistin positiiviset puolet ovat tulleet yhä mieluisammiksi, mitä enemmän ikää on tullut. Rakkaan hellyyden osoitukset, lemmikkien turkin sileys ja lämpö, kehräyksen hurinan aikaansaama tärinä jaloilleni, kesätuulen viileä henkäys iholla, saunan lämpö kireille lihaksille; kaikki nämä ja paljon muuta tuntoaistilla kokemaani en antaisi pois mistään hinnasta. Ne ovat sitä arkipäivän mannaa minulle.

3. Kuuloaistini reistailee. Toisen korvani kuulo on heikentynyt. Se tuottaa joskus hankaluuksia. Varsinkaan hälyisissä paikoissa en tahdo saada selvää, mitä minulle puhutaan. Se huolestuttaa minua. Joudunko tulevaisuudessa turvautumaan kuulolaitteeseen niinkuin äitini.

4. Maku- ja hajuaisti on hyvä olla olemassa. Ruoasta nauttii kun sen maistaa. Joskus flunssassa nämä aistit eivät toimineet ja kaikki ruoka tuntui vain mitäänsanomattomalta pöperöltä.

Pidän erilaisista tuoksuista ja minulla on toistakymmentä pulloa hajuvesiä. Käytän niitä aika vähän, mutta aina välillä suihkautan niitä kaulalleni ja haistelen, miten niiden tuoksu muuttuu ihollani. Hajuaistini ei ole enää niin hyvä kuin nuorempana. Onneksi. Sillä nykyään siedän tupakansavuisia ihmisiä paremmin kuin ennen.


Lähetän haasteen eteenpäin seuraaville: Hanne, Kisumumma, Maaretta ja Saima. Niin ja viidenneksi Pilviharso.

Valoon rakkauden suojaan

Lueskeltuani seuraamiani blogeja tänään on usealtakin suunnalta tullut ajatus katsoa valoon. Asioiden arviointia on hyvä tehdä lempeästi ja itseä suojellen. Melankoliaan sotkeutuu hyvin helposti ja kokemus todellisuudesta pimenee, kun ei näe valoa.

Vernan ajatukset blogissaan YÖHOITAJAN MAAILMASTA herättivät minussa toivoa:

Se, mitä ajattelen tänään itsestäni ja ympäröivästä maailmasta, muodostaa tulevaisuuteni. Jos en jostain syystä jaksa kohdistaa katsettani valoa kohti juuri tänään, ei kannata huolestua. Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta jo hetken päästä voin löytää yhden valoisan ajatuksen, joka vetää puoleensa lisää valoa. Lohduttavaa on myös se, että valoisan ajatuksen voima on moninkertainen verrattuna synkkyyteen.


Hanne kysyy blogissaan Virtausta elämään Voiko pimeyttä tutkimalla löytää valoa?

Hanne kirjoittaa rakkaudesta, itsensä rakastamisesta, rakkauden pyytämisestä ulkoapäin. Kun ajattelee: "Minä olen sairas", vahvistaa sairauttaan. Ei pidä rangaista itseään näin, vaan rakastaa itseään ja pyytää anteeksiantoa.

Varmaan tätä samaa ajatusta ajoit takaa kommentissasi, Johanna Laakso. Sinä kirjoitit Jeesuksen rakkaudesta liikkeellepanavana voimana. Kirjoitit:

"Rukoilin pitkään, että Jeesus olisi minun liikkeellepaneva voimani ja yhtenä päivänä sain huomata, ettei minua puristanut enää kurkusta ja aloin innostumaan elämästä ja pitkästä aikaa ajattelin tulevaisuutta."

"Uskostani sain myös voimaa siihen muutoksenhaluun, joka oli jo minussa ollut pitkään, mutta jota en kertakaikkiaan saanut toteutettua."

Koen, että eri näkökulmista te eri blogistit olette oivaltaneet jotain merkityksellistä. Valoon katsomalla varjot jäävät taakse. Rakkaus lämmittää ja eheyttää synkeää, koleaa mieltä.

Ihanaa, että olette olemassa hyvät blogistit. On mielenkiintoista saada uusia ajatuksia ja näkökulmia ajatuksilleen lukemalla teidän blogejanne ja kommenttejanne!