maanantai 25. huhtikuuta 2011
Kirkasta
Aurinko häikäisee silmiäni. En löydä aurinkolasejani mistään. Kirkkaus kirkuu liian kovaa, niin että koko pää soi. Atonaalista meteliä. En kestä tätä. Vedän verhot ikkunan eteen. Vähän helpotti. Kaikki odottavat, että kevätpäivät vievät alakuloiisuuteni mennessään. Minun odotetaan piristyvän ja tervehtyvän kunhan vain kävelen auringonpaisteessa ulkona. Minun on pakotettava itseni ulos, edes parvekkeen ikkunasta hastelemaan raitista ilmaa.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Sanat vähissä
Aurikoisia päiviä luvassa.
Lämmintäkin on luvattu 15°C - 17°C.
Ihanteellinen ulkoilusää.
Huomenna on 1.pääsiäissunnuntai.
Jälkiruuaksi luvassa mämmiä.
Mikään ei oikein innosta.
Väsyttää.
Kauniit ja rohkeat aion katsoa televisiosta.
Syön suklaapäällysteisen vaniljajäätelön.
Siinä tämän päivän ilot.
LISÄYS klo 16.55
Olen päivissä sekaisin.
Eihän Kauniit ja rohkeat tule lauantaina.
Sekin ilo poissa tästä päivästä.
Nyt en jaksa iloita mistään.
Pääsiäisen ilosanomakaan ei herätä tunteita.
Olen lamassa. Tunteet turtana.
Menen nukkumaan.
Lämmintäkin on luvattu 15°C - 17°C.
Ihanteellinen ulkoilusää.
Huomenna on 1.pääsiäissunnuntai.
Jälkiruuaksi luvassa mämmiä.
Mikään ei oikein innosta.
Väsyttää.
Kauniit ja rohkeat aion katsoa televisiosta.
Syön suklaapäällysteisen vaniljajäätelön.
Siinä tämän päivän ilot.
LISÄYS klo 16.55
Olen päivissä sekaisin.
Eihän Kauniit ja rohkeat tule lauantaina.
Sekin ilo poissa tästä päivästä.
Nyt en jaksa iloita mistään.
Pääsiäisen ilosanomakaan ei herätä tunteita.
Olen lamassa. Tunteet turtana.
Menen nukkumaan.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Salaisuus
Olen hiljaiseksi käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Kesät maani ylitse kiitää
ja talvet peittää sen.
Ja kun hedelmä on hyvä,
sen vasta antaa puu.
Niin pientä on mitä sanon
niin suurta tapahtuu.
On kimallusta täynnä
mäet, metsä kimaltaa.
Vaan kerran kun mä sammun,
myös sammuva on tämä maa.
Ei ymmärrä muut ketkeään,
mitä minä ymmärsin.
Ovat kuuroja he, minä mykkä -
ja se riittää sittenkin.
Oi, hijaiseks' olen käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Olen salaisuuttani täynnä.
Olen vaiti ja hymyilen.
Aila Meriluoto
Runoilijan tavoin koen olevani mykkä eikä kukaan kuule hiljaisuuttani. Kovin mitätöntä ja pientä ininää saan aikaan täällä blogissani. Ajatukseni eivät askartele maailman suurissa asioissa, päivän lööpeissä tai Ylen uutisissa, sillä en niitä seuraa. En välitä tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Enkä oikeastaan välitä siitäkään, mitä minnulle tapahtuu: käperryn kokoon, vanhenen, rypistyn kuin rusina ja olen hiljaa.
Kuitenkin minussa elää halu tulla kuulluksi ja kertoisin, jos osaisin, miten tähän on tultu: runoilija Aila Meriluodon tapaan en hymyile vaan itken. Kyyneleetöntä itkua. Suren elämätöntä elämääni, olematonta uraani työelämässä ja hiipuvaa rakkautta miestäni kohtaan.
Se on salaisuus, mikä minusta olisi tullut, jos olisin osannut valita ammatin, missä olisin viihtynyt tai jos olisin mennyt nuorena naimisiin ja saanut kuusi lasta niinkuin 9-vuotiaana suunnittelin. Miten elämäni olisi ollutkaan nautittavampaa ilman Salaisuutta, jota kannoin sisimmässäni. Mielessäni avoin haava, jota yritin pitää piilossa ja jota häpesin, elämä oli ja on edelleen hankalaa. Enää en häpeä enkä tunne raivoa isäpuolta kohtaan. Minä vain nyyhkytän, kun menneisyyteni tulee mieleen. Insestin pitäisi olla jo loppuunkäsitelty aihe elämässäni. Mutta ei, se vaan hiertää, saa aktin tuntumaan ällöttävältä. Vaikka saisin orgasmin rakastellessa, mieleni ei tyynny vaan soimaa, että tää ei ole oikein; tässä on jotain hävettävän väärin. Ehkä vain orgasmin huipulla unohtuu kaikki itketty ja itkemätön suru, joka viiltää haavoja auki. Jo moneen kertaan umpeutuneitakin mieleni haavoja, jotka saavat minut epätoivoiseksi ja surulliseksi. Mieleni synkistyy ja alan soimata itseäni: taas sinä vatvot tuota samaa. Mutta miksi en parkaisisi, kun koskee ja haava on kipeä. Tekee mieli viiltää iho auki ja - - EI SE OLE VIISASTA. Ole nyt järkevä ja ota lääkkeesi. Mene nukkumaan, sanon itselleni.
ja vieläkin hiljenen.
Kesät maani ylitse kiitää
ja talvet peittää sen.
Ja kun hedelmä on hyvä,
sen vasta antaa puu.
Niin pientä on mitä sanon
niin suurta tapahtuu.
On kimallusta täynnä
mäet, metsä kimaltaa.
Vaan kerran kun mä sammun,
myös sammuva on tämä maa.
Ei ymmärrä muut ketkeään,
mitä minä ymmärsin.
Ovat kuuroja he, minä mykkä -
ja se riittää sittenkin.
Oi, hijaiseks' olen käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Olen salaisuuttani täynnä.
Olen vaiti ja hymyilen.
Aila Meriluoto
Runoilijan tavoin koen olevani mykkä eikä kukaan kuule hiljaisuuttani. Kovin mitätöntä ja pientä ininää saan aikaan täällä blogissani. Ajatukseni eivät askartele maailman suurissa asioissa, päivän lööpeissä tai Ylen uutisissa, sillä en niitä seuraa. En välitä tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Enkä oikeastaan välitä siitäkään, mitä minnulle tapahtuu: käperryn kokoon, vanhenen, rypistyn kuin rusina ja olen hiljaa.
Kuitenkin minussa elää halu tulla kuulluksi ja kertoisin, jos osaisin, miten tähän on tultu: runoilija Aila Meriluodon tapaan en hymyile vaan itken. Kyyneleetöntä itkua. Suren elämätöntä elämääni, olematonta uraani työelämässä ja hiipuvaa rakkautta miestäni kohtaan.
Se on salaisuus, mikä minusta olisi tullut, jos olisin osannut valita ammatin, missä olisin viihtynyt tai jos olisin mennyt nuorena naimisiin ja saanut kuusi lasta niinkuin 9-vuotiaana suunnittelin. Miten elämäni olisi ollutkaan nautittavampaa ilman Salaisuutta, jota kannoin sisimmässäni. Mielessäni avoin haava, jota yritin pitää piilossa ja jota häpesin, elämä oli ja on edelleen hankalaa. Enää en häpeä enkä tunne raivoa isäpuolta kohtaan. Minä vain nyyhkytän, kun menneisyyteni tulee mieleen. Insestin pitäisi olla jo loppuunkäsitelty aihe elämässäni. Mutta ei, se vaan hiertää, saa aktin tuntumaan ällöttävältä. Vaikka saisin orgasmin rakastellessa, mieleni ei tyynny vaan soimaa, että tää ei ole oikein; tässä on jotain hävettävän väärin. Ehkä vain orgasmin huipulla unohtuu kaikki itketty ja itkemätön suru, joka viiltää haavoja auki. Jo moneen kertaan umpeutuneitakin mieleni haavoja, jotka saavat minut epätoivoiseksi ja surulliseksi. Mieleni synkistyy ja alan soimata itseäni: taas sinä vatvot tuota samaa. Mutta miksi en parkaisisi, kun koskee ja haava on kipeä. Tekee mieli viiltää iho auki ja - - EI SE OLE VIISASTA. Ole nyt järkevä ja ota lääkkeesi. Mene nukkumaan, sanon itselleni.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Musta maa
Surun todellisuutta sieluni maahan piilen
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin
muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.
Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut graniitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin ja rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.
Jotain tällaista Kaarlo Sarkian MUSTA MAA –runon kaltaista on mieleni maisema nyt, kun depressio ahdistaa minua kotini nurkkiin nyyhkimään kyyneletöntä itkua. Olen hiljentynyt ja puhumaton. En osaa kertoa miehelleni enkä raaski häntä rasittaakaan mieleni synkkyydellä. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tunnemöykkyä, joka painaa ja puristaa rintaa. Itken sisäänpäin, yhtään kyyneltä ei silmiini herahda, vaikka koskee, mieltäni jäytää ja viiltää tuska, jonka nimeä en tiedä. Temesta vaimentaa tuskaa ja möykky on kuin pumpulissa – sen kylmyys ei palelluta mieltäni eikä sen särmät viillä haavaa – se vain painaa, vie tilaa, se vain on mielessäni jotain ylimääräistä, josta haluaisin eroon.
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin
muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.
Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut graniitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin ja rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.
Jotain tällaista Kaarlo Sarkian MUSTA MAA –runon kaltaista on mieleni maisema nyt, kun depressio ahdistaa minua kotini nurkkiin nyyhkimään kyyneletöntä itkua. Olen hiljentynyt ja puhumaton. En osaa kertoa miehelleni enkä raaski häntä rasittaakaan mieleni synkkyydellä. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tunnemöykkyä, joka painaa ja puristaa rintaa. Itken sisäänpäin, yhtään kyyneltä ei silmiini herahda, vaikka koskee, mieltäni jäytää ja viiltää tuska, jonka nimeä en tiedä. Temesta vaimentaa tuskaa ja möykky on kuin pumpulissa – sen kylmyys ei palelluta mieltäni eikä sen särmät viillä haavaa – se vain painaa, vie tilaa, se vain on mielessäni jotain ylimääräistä, josta haluaisin eroon.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Lääkärissä
Kävin viime perjantaina (18.3.) terveyskeskuksessa. Lääkärini tutki selkäni, jalkojeni refleksejä ja kuunteli kertomustani vaivoistani sekä kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen. Hän lupasi konsultoida psykiatria ja soittaa minulle, mihin tulokseen ovat tulleet hoitoni suhteen. Mahdollisesti masennuslääkitystäni muutetaan. Lisätä sitä ei voi, sillä syön jo maksimimäärän niitä lääkkeitä. Enempää ei voi määrätä. Itseasiassa syön kahdenlaista masennuslääkettä. Kumma, ettei depressioni häviä niillä...
Terveyskeskuslääkäri antoi nivelrikkolääkityksen ja vahvaa Buranaa (800 mg) selkäkipuihin.
Apua laihdutukseen en saanut tältä lääkäriltä. Ehkä sitä on etsittävä kuntosaliohjaajalta. Kuntosalilla on Xravaganza-kurssi laihduttajille. Josko menisin sinne sitten. He käyttävät liikunnan lisäksi ravintojauheita yms. en tarkkaan tiedä, mutta ajattelin ottaa selvää. Mutta jos se tulee kovin kalliiksi, en voi sitä ajatellakaan.
Painonvartijoissa ollessani vain lihoin. Heidän ohjeensa eivät minua hoikistaneet.
Voisihan sitä mennä mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan. Mielenterveystuki ry järjestää liikuntaryhmiä, kuntosali- ja uintitunteja, Oma-apuryhmän sekä musiikki- ja askartelukerhon. Pari tanssikaraokeiltaakin on ollut tänä talvena. Eipä ole koko talvena tullut lähdetyksi mihinkään ryhmään.
Tarvitsisin oikeastaan jonkinlaisen tukihenkilön, joka muistuttaisi uimahallivuoroista ja tulisi hakemaan minut kotoa ja veisi vesijuoksemaan. Omaa aloitekykyä lähtemiseen ei ole. Harmi kun lähimmät ystäväni eivät voi uimahallille lähteä. Minun selälleni ja laihdutukseeni tekisi hyvää vesijuosta vähintään kerran viikossa.
Terveyskeskuslääkäri antoi nivelrikkolääkityksen ja vahvaa Buranaa (800 mg) selkäkipuihin.
Apua laihdutukseen en saanut tältä lääkäriltä. Ehkä sitä on etsittävä kuntosaliohjaajalta. Kuntosalilla on Xravaganza-kurssi laihduttajille. Josko menisin sinne sitten. He käyttävät liikunnan lisäksi ravintojauheita yms. en tarkkaan tiedä, mutta ajattelin ottaa selvää. Mutta jos se tulee kovin kalliiksi, en voi sitä ajatellakaan.
Painonvartijoissa ollessani vain lihoin. Heidän ohjeensa eivät minua hoikistaneet.
Voisihan sitä mennä mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan. Mielenterveystuki ry järjestää liikuntaryhmiä, kuntosali- ja uintitunteja, Oma-apuryhmän sekä musiikki- ja askartelukerhon. Pari tanssikaraokeiltaakin on ollut tänä talvena. Eipä ole koko talvena tullut lähdetyksi mihinkään ryhmään.
Tarvitsisin oikeastaan jonkinlaisen tukihenkilön, joka muistuttaisi uimahallivuoroista ja tulisi hakemaan minut kotoa ja veisi vesijuoksemaan. Omaa aloitekykyä lähtemiseen ei ole. Harmi kun lähimmät ystäväni eivät voi uimahallille lähteä. Minun selälleni ja laihdutukseeni tekisi hyvää vesijuosta vähintään kerran viikossa.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Murheellista sairaskertomusta
Kiukuttaa ja surettaa, kun en ole kunnossa. Masennusta pukkaa ja paino nousee. En syö paljon päivässä, jotain 1500 kcal, mutta silti en laihdu vaan turvottaa, niin että vaatteet repeää. Muutenkin on mieli maassa, vaikkei mitään aihetta synkistelyyn oikeastaan ole. Tämä on sisäsyntyistä mielenmasennusta. En iloitse juuri mistään. Vaikka luettelen itselleni kaikkea, mitä elämässäni on hyvin, mm. minulla on kiva, tilava koti, mukava mies, ihanat lemmikkikissat, toimeentulo, vaatteita, ruokaa, kaikkea on tarpeeksi. Moni voisi kadehtia elämääni. Miksi minä surkuttelen itseäni?
Vaivat, jotka pitävät minut sisällä kotona, ovat rasitteita, joista en pääse, ellei lääkäri keksi jotain parannuskeinoja. Esim. selkäni kipuilee jo parin kolmen sadan metrin kävelystä niin että tekisi mieleni huutaa kivusta. Ja saunaan ei ole menemistä, ellen ota kipulääkettä. Kuumassa selkäni kipeytyy niin että tuskan hiki tulee otsalle, kun liikun vähänkään. Olisikohan jotain tulehdusta kuluman lisäksi alaselän nikamissa.
Pakkasella hengitys on vaikeaa. Hengitystiet menevät tukkoon pakkasilmassa. Hengästyn ja liikkuminen ei onnistu. Ei tee mieli lähteä ulos kävelemään, vaikka pakkasta ei olisikaan, koska selkä kipeytyy aina lyhyelläkin kävelymatkalla.
Varasin lääkäriajan jo pari kolme viikkoa sitten ja ensi perjantaina 18.3. menen terveyskeskukseen valittamaan vaivojani. Olen kirjoittanut listaa kivuista ja säryistä ym. vaivoista, ettei jäisi kertomatta mitään, mihin tarvitsen nyt apua.
Depressio on hankalin vaiva. En jaksa tehdä mitään kotitöitä. En oikeastaan jaksa edes välittää kissankarvoista matoilla ja pölyhiukkasista tasoilla. Pyykit sain sentään pantua pesukoneeseen ja mieheni ripusti ne kuivumaan. Pitkään pyykkivuori vain kasvoi kylpyhuoneen kaapissa. Lopulta kaikki eivät mahtuneet kaapin laatikkoon vaan pyykkiä alkoi kasaantua kaapin eteen pinoon. Silloin sain jostain sen verran energiaa, että ensiksi alusvaatteita sain pestyä. Kaikki olivatkin jo likaisina.
Mieli maassa on synkkää elää. Mikään ei innosta, mistään ei jaksa iloita, mitään ei jaksa tehdä, kaikki näyttää kovin turhalta ja olen itseeni pettynyt, turhautunut ja suorastaan vihainen. Suututtaa, kun en saa mitään aikaan. Päivät toisensa jälkeen kuluvat eikä juuri mitään muistoja jää. Arki näyttää harmaalta ja mieli mustalta.
Ruokaa en ole laittanut moneen kuukauteen. Valmisruuilla en laihdu vaikka laskin, etten syö kuin 1500 kcal edestä päivässä. Olen turvoksissa, aineenvaihdunta säästöliekillä. Laihdutukseen tarvitsen nyt varmaan ravitsemusterapeutin ja lääkärin apua. Ja liikuntaan tarvitsisin ohjeita, mitä tehdä, että aineenvaihdunta pysyisi vilkkaana, ettei turvottaisi. Vai onko turvotus jostain muusta kuin liikunnan vähyydestä johtuvaa?
Näen painajaisia öisin. Nukun pätkittäistä unta eli heräilen usein. Menen aamuyöllä tv-tuoliin istumaan, koska siinä asennossa on helpompi olla. Pitkällään tuntuu joskus kuin hengitys salpautuisi ja hengitystiet olisivat tukossa. Kun nousen istumaan, hengitys sujuu paremmin. Kun hereillä olo alkaa jo pikkutunneilla aamuyöstä, iltasella kuuden aikaan olen valmis nukkumaan, niin väsynyt olen. Masennuslääke väsyttää entisestään ja iltayön 3-4 tuntia nukun sikeästi.
Painajaisista jää kauhunomainen pelko vaivaamaan joskus pitkälle päivään asti, Tunteesta on vaikea päästä eroon ja yritän karkottaa sitä pelaamalla Facebookin nettipelejä saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Enää ei kirjojen tai lehtien lukeminen suju. En jaksa keskittyä tarinoihin ja kertomuksiin. Lukeminen on alkanut tuntua työläältä. Vain nettiyhteisön ystävien kuulumisia olen jaksanut lueskella, mutta viesteihin vastaaminen ja niiden kommentoiminen on jäänyt vähiin.
Vaivat, jotka pitävät minut sisällä kotona, ovat rasitteita, joista en pääse, ellei lääkäri keksi jotain parannuskeinoja. Esim. selkäni kipuilee jo parin kolmen sadan metrin kävelystä niin että tekisi mieleni huutaa kivusta. Ja saunaan ei ole menemistä, ellen ota kipulääkettä. Kuumassa selkäni kipeytyy niin että tuskan hiki tulee otsalle, kun liikun vähänkään. Olisikohan jotain tulehdusta kuluman lisäksi alaselän nikamissa.
Pakkasella hengitys on vaikeaa. Hengitystiet menevät tukkoon pakkasilmassa. Hengästyn ja liikkuminen ei onnistu. Ei tee mieli lähteä ulos kävelemään, vaikka pakkasta ei olisikaan, koska selkä kipeytyy aina lyhyelläkin kävelymatkalla.
Varasin lääkäriajan jo pari kolme viikkoa sitten ja ensi perjantaina 18.3. menen terveyskeskukseen valittamaan vaivojani. Olen kirjoittanut listaa kivuista ja säryistä ym. vaivoista, ettei jäisi kertomatta mitään, mihin tarvitsen nyt apua.
Depressio on hankalin vaiva. En jaksa tehdä mitään kotitöitä. En oikeastaan jaksa edes välittää kissankarvoista matoilla ja pölyhiukkasista tasoilla. Pyykit sain sentään pantua pesukoneeseen ja mieheni ripusti ne kuivumaan. Pitkään pyykkivuori vain kasvoi kylpyhuoneen kaapissa. Lopulta kaikki eivät mahtuneet kaapin laatikkoon vaan pyykkiä alkoi kasaantua kaapin eteen pinoon. Silloin sain jostain sen verran energiaa, että ensiksi alusvaatteita sain pestyä. Kaikki olivatkin jo likaisina.
Mieli maassa on synkkää elää. Mikään ei innosta, mistään ei jaksa iloita, mitään ei jaksa tehdä, kaikki näyttää kovin turhalta ja olen itseeni pettynyt, turhautunut ja suorastaan vihainen. Suututtaa, kun en saa mitään aikaan. Päivät toisensa jälkeen kuluvat eikä juuri mitään muistoja jää. Arki näyttää harmaalta ja mieli mustalta.
Ruokaa en ole laittanut moneen kuukauteen. Valmisruuilla en laihdu vaikka laskin, etten syö kuin 1500 kcal edestä päivässä. Olen turvoksissa, aineenvaihdunta säästöliekillä. Laihdutukseen tarvitsen nyt varmaan ravitsemusterapeutin ja lääkärin apua. Ja liikuntaan tarvitsisin ohjeita, mitä tehdä, että aineenvaihdunta pysyisi vilkkaana, ettei turvottaisi. Vai onko turvotus jostain muusta kuin liikunnan vähyydestä johtuvaa?
Näen painajaisia öisin. Nukun pätkittäistä unta eli heräilen usein. Menen aamuyöllä tv-tuoliin istumaan, koska siinä asennossa on helpompi olla. Pitkällään tuntuu joskus kuin hengitys salpautuisi ja hengitystiet olisivat tukossa. Kun nousen istumaan, hengitys sujuu paremmin. Kun hereillä olo alkaa jo pikkutunneilla aamuyöstä, iltasella kuuden aikaan olen valmis nukkumaan, niin väsynyt olen. Masennuslääke väsyttää entisestään ja iltayön 3-4 tuntia nukun sikeästi.
Painajaisista jää kauhunomainen pelko vaivaamaan joskus pitkälle päivään asti, Tunteesta on vaikea päästä eroon ja yritän karkottaa sitä pelaamalla Facebookin nettipelejä saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Enää ei kirjojen tai lehtien lukeminen suju. En jaksa keskittyä tarinoihin ja kertomuksiin. Lukeminen on alkanut tuntua työläältä. Vain nettiyhteisön ystävien kuulumisia olen jaksanut lueskella, mutta viesteihin vastaaminen ja niiden kommentoiminen on jäänyt vähiin.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Lauhempaa
En pysy mukana ajanjuoksussa. On jo maaliskuu pitkälti menossa enkä ole mitään saanut kirjattua ylös tähän "päiväkirjaan". Muukin kirjoittelu on supistunut lyhyisiin viesteihin Facebookissa ja parissa nettiyhteisössä, johon kuulun. Olisi aika panna tämä blogi pakettiin, sulkea se ja lopettaa kokonaan. Mutta en halua sulkea tätä kanavaa purkaa ajatuksiani. Pari vuotta sitten tämä kirjoittelu oli hyvin tärleä osa elämääni ja saattaa tulla täekeäksi taas tulevaisuudessa kenties...
Helmikuun pakkasista päästiin sentään. Pitkään olikin tosi kylmää. Nykyisin on vain yöllä on pakkasta. Päivällä lämpötila nousee vähän +0°C yläpuolelle siis muutamaan lämpöasteeseen. Tänäänkin on ihanteellinen ulkoilusää. Aurinko paistaa, tuuleksii vähän eikä ole pakkasta. Mutta kehtuuttaa ruveta pukemaan päälle ulkovaatteita ja lähteä tallustelemaan tietä pitkin. En ole ulkoihminen vaan kotikissa, joka oloasussani viihdyn lämpimissä huoneissa poissa tuulesta ja kaukana lumesta. Tiedän, että minun pitäisi ryhdistaytyä ja tehdä ulkolenkki päivittäin, mutta itsensä pakottaminen siihen on vaikeaa.
Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen radio Deitä. Väliin kissani tulevat katsomaan, miksi tuijotn näyttöruutua niin pitkään.
Kuvassa Timi-kissa tuijottaa minua kuin ihmetellen, ettei tajua, mikä tuossa näyttöruudussa kiehtoo. On se vaan kumma - päivästä toiseen hän istuu ruudun äärellä ja tuijottaa sitä kiinteästi ...
Helmikuun pakkasista päästiin sentään. Pitkään olikin tosi kylmää. Nykyisin on vain yöllä on pakkasta. Päivällä lämpötila nousee vähän +0°C yläpuolelle siis muutamaan lämpöasteeseen. Tänäänkin on ihanteellinen ulkoilusää. Aurinko paistaa, tuuleksii vähän eikä ole pakkasta. Mutta kehtuuttaa ruveta pukemaan päälle ulkovaatteita ja lähteä tallustelemaan tietä pitkin. En ole ulkoihminen vaan kotikissa, joka oloasussani viihdyn lämpimissä huoneissa poissa tuulesta ja kaukana lumesta. Tiedän, että minun pitäisi ryhdistaytyä ja tehdä ulkolenkki päivittäin, mutta itsensä pakottaminen siihen on vaikeaa.
Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen radio Deitä. Väliin kissani tulevat katsomaan, miksi tuijotn näyttöruutua niin pitkään.
torstai 24. helmikuuta 2011
Pakkaspäiviä
On aurinkoista ja -18°C pakkasta. Ikkunasta vetää ja varpaitani paleltaa. Etsin huopatossujani ja ne löydettyäni pettymys oli suuri, kun ne eivät sovi enää jalkaan, ei ainakaan villasukan kanssa. Pidän tossut jalkojeni alla lappeellaan. Suojaavat sentään lattian kylmyydeltä.
Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .
Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.
Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .
Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.
torstai 17. helmikuuta 2011
Asiasta toiseen ja kolmanteen
Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.
Kun menin naimisiin yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.
Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .
Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .
Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?
Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.
HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.
Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?
Kun menin naimisiin yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.
Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .
Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .
Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?
Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.
HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.
Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Ajatuksenjuoksuni pätkiä
Sanaton möykky sisimmässäni painaa ja hiertää mieltä. En tiedä, miten kertoa oloani. En löydä adjektiiveja, joilla kuvata ahdistuksen tapaista tyhjyyden tuntua, joka puristaa kasaan ja jättää sanattomaksi. Yritän muistella mukavia hetkiä, jotta ahdistus väistyisi:
Ystävän päivänä kokoontui nettiryhmämme jäseniä viettämään iltaa nettiyhteisömme perustajan luona. Rupattelimme, söimme salaattia, liha- ja broileripullia, lohikeittoa, fetajuustoleivonnaisia ja päälle kakkukahvit. Oli kiva tavata ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia nettiyhteisössämme.
Ajatuksenjuoksuni katkesi, kun kännykkäni alkoi hälyttää ja muistuttaa Facebookin FarmTown-pelissä olevan porkkanasadon olevan valmis korjattavaksi. Siirryn pelaamaan peliä.
Ystävän päivänä kokoontui nettiryhmämme jäseniä viettämään iltaa nettiyhteisömme perustajan luona. Rupattelimme, söimme salaattia, liha- ja broileripullia, lohikeittoa, fetajuustoleivonnaisia ja päälle kakkukahvit. Oli kiva tavata ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia nettiyhteisössämme.
Ajatuksenjuoksuni katkesi, kun kännykkäni alkoi hälyttää ja muistuttaa Facebookin FarmTown-pelissä olevan porkkanasadon olevan valmis korjattavaksi. Siirryn pelaamaan peliä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)