Sateinen päivä

Sataa lotisee vettä ja hanget sulavat kohisten. Pian pihanurmikolla lehahtelevat perhoset ja pääskyset. Sitä odotan - kesää - ja kärpäsiä linnuille syötäväksi. No vielä sitä kesää saa pari kuukautta odotella. Toukokuussakin voi olla kylmiä päiviä ja lumisateita - ainakin näillä leveysasteilla, jossa elelen.

Muistan kesäkuun alkupäivän, jolloin satoi lunta! Mutta se suli pois samana päivänä.

Verhon takaa katseltuna vesisadekin on kaunista. Pisarat puitten oksilla kimmeltävät päivänvalossa. Mutta en suin surminkaan lähtisi tuonne ulos nyt. Onneksi ei ole pakko lähteä minnekään. Mikäpä olisi ikävämpää kuin tuulen pieksämä kylmä vesisade päin kasvoja?

Sateisena päivänä on ihana kääriytyä huopaan tv-tuoliin, lukea kirjaa ja mutustella suklaata. Kissatkin tykkäävät lojua huovan päällä - ja mikä mukavampaa kuin kehräävä kissa kainalossa.

Meidän kissanpennut ovat kasvaneet aikuisen kissan kokoisiksi - kookkaiksi aikuisiksi kissoiksi ja niillä on sellaisia elkeitä, että pian ne viedään leikattavaksi. Varsinkin mustalla Täplällä hormonit hyrräävät aika tavalla ja Timi joutuu sen astumaksi vähän väliä. Joskus Timi panee hanttiin, mutta useimmiten se antaa Täplän touhuta niskassaan kiinni. Toisinaan Täplä astuu Timiä, vaikka Timi on selällään. Täplä leipoo Timin vatsaa...jne.

On hiljaista. Kerrostalomme väki nukkuu pitkään tänä sateisena aamuna. Vain minäkö täällä huuhailen tietokoneen kimpussa. Aamuvirkku illan torkku. Mieheni kävi syömässä aamiaisen ja juomassa kahvia. Hänkin nukkuu taas - aamupäivän unia. Sammutin kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista pöytälampun valossa. Päivä on niin hämärä, ettei ilman valoa näe kunnolla näppäimiä. En osaa kirjoittaa ihan sokkona. H:t ja J:t tarkistan katseella, että varmasti näppäilen oikean kirjaimen. Kirjoittamiseni on aika hidasta. Mietin, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa ja hylkään suurimman osan ajatuksistani sopimattomina tänne. Olen ehkä liian kriittinen. Olisi vapauttavaa voida kirjoittaa kaikki ajatuksensa ulos. Mutta mitä siitä sitten seuraa? Se pelottaa. Tämän pelon vallassa olen elänyt ikäni. Jo lapsuuden kodissani opin salaamaan tiettyjä asioita, joista ei saanut puhua kellekään. On ollut raskasta kantaa salaisuuksia mukanaan koko ikänsä. Onneksi terapeuteille olen voinut osan salaisuuskuormasta kantaa.

Menen juomaan toisen kupin kahvia ... Mukavaa kesäaikaa teille kaikille, lukijani!

Aurinkoisia päiviä verhon takana

Aurinkoisia päiviä katselen verhojen takaa. Tänään ajoin taksilla hammaslääkäriin ja takaisin kotiinpäin lähikaupan nurkille. Noin 500 metriä kävelin kaupasta kotiin. On onnittelujen paikka. Läksin ulos! Kävelin ulkona! Kuinka pitkään olenkaan ollut vain sisällä kotona. Huomasin, että jalkojeni lihakset ovat jäykät. Kävelyni oli köpöttelyä. Minusta on tullut vanhus ennen aikojaan. Notkeus on poissa. Lihasvoima vähentynyt. Selkä kipuilee seistessä.

Mitenkähän sitä saisi itsensä kävelylle joka päivä, ettei aivan tönköksi jäykistyisi?

Väliaikainen paikka on hampaassani kesäkuulle asti, jolloin murtuneen hampaan tilalle saan uuden hampaankruunun. Onneksi ei tarvitse enää pidätellä hymyään. Hampaaton hymy ei ole kaunis. Tosin aika vähän minä hymyilen nykyään. Olen yrittänyt itselleni hymyillä ja katsoa, millaisen hymyn saan aikaan, mutta en ole tyytyväinen peilin kertomaan. Silmäluomet repsottavat surullisesti kuin itkeneellä ja kasvojeni ilme on raskas. Ihan kuin murheen murtamalla äidillänikin. Mutta äidin hymyssä on valoa ja eloa. Hänen hampaansa ovat tasaiset ja siistit. Minun hampaani rivistö on epätasainen ja etuhampaiden välissä on ruma väli. No pieniä nämä murheet ovat.

Tosiasiassa minulla on hyvin, kun on sentään omat hampaat, joitakin poisotettuja ja yhtä hammasimplanttia lukuunottamatta. Voin syödä mitä tahansa suomalaista ruokaa, kunhan ei tarvitse Tampereen mustaa makkaraa järsiä eikä sian maksaa ym. sisäelimiä maistella. Punaista lihaa vältän jos suinkin mahdollista. Mieluummin syön lohta ja kalkkunaa.

Välimeren maiden ruokavalio minua kiinnostaa. Paljon kasviksia ja hedelmiä sekä punaviiniä.

Ei minun pitänyt syömisistäni ruveta kirjoittamaan. Mutta mikäs muu olisi henkilökohtaista, mutta vaaraton aihe. Jos synkkiä mietteitään alkaa kirjoittelemaan, on positiivisen ajattelun kannattajat kimpussa ja tulee olo, että tulipas taas oltua yx mörrimöykky.

Olo on itseasiassa aika hyvä. Ei ahdista ja masennus on siedettävällä tasolla. Pystyn toimimaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Keskittymiskyky on ok. Kirkasvalolamppua polttelen aamupäivällä tietokoneen äärellä istuessani. Tosin päivät ovat kirkastuneet parissa kuukaudessa, niin että ulkovalo on kirkkaampaa kuin lamppuni. Auringonpaiste oikein häikäisee silmiäni illalla, kun se klo 16 aikaan paistaa tietokonenurkkaukseeni. Keskitalvella aurinko laski naapuritalon taakse eikä paistanut kirjastooni koskaan.

Tässä se on: lempipaikkani. Tässä istun päivät pitkät ja unelmoin Ison Valtameren pienestä saaresta, jonne voisin mennä ottamaan aurinkoa ja uida turkoosissa vedessä. Yöpyisin viidentähden hotellibungaloussa. Kokkina olisi kreikkalainen David ja hierontapalveluja saisi niin usein kuin siltä tuntuu, että lihakset ovat kireällä. Suomalainen ja turkkilainen saunaosasto olisi sinisillä laatoilla päällystetty. Poreallas aina käytettävissä. Huonepalvelu moitteetonta ja siistiä... Saahan sitä unelmoida!

Mökkihöperyyden syövereissä

Yön hiljaisuudessa on mahdoton paeta ajatuksiaan, kun ei enää jaksa keskittyä Facebookin peleihin, ei voi puuhailla mitään, mikä aiheuttaa melua, kolinaa tai yleensäkään jotain ääntä; ajattelin esim. siivousta tai tiskausta, laatikoiden ja kaappien järjestelemistä yms. jotka ovat työlistallani. Yöllä on kummallisen hiljaista, että ihan korviin koskee, kun ainoa ääni on sormien näppäimistöllä aikaansaama naputus, joka ei kuulu paria metriä kauemmas.

Olen istunut koko päivän tietokoneen äärellä. Mikään muu ei kiinnosta kuin Facebookin pelit, (jäätelön syönti) ja paljonko tililläni on rahaa laittaa pelaamiseen. Elän jonkinlaisessa tyhjiössä, jota täyttääkseni keskityn pelien luomiseen ja suunnitteluun ja Facebookin nettituttavat luovat illuusion yhteydestä ihmisiin. Olen mökkiytynyt ja jäykistynyt kirjastooni tietokoneeni äärelle enkä enää edes ulos lähde, ellei ole pakko. Äidin juoksevat asiat on hoidettava, postissa käytävä, ruokakauppa- ja apteekkiasiat olen jättänyt mieheni hoitoon. Minusta on tullut erakko. Pidän yhteyttä ystäviini vain satunnaisilla sähköposti- ja tekstiviesteillä. Olen soittanut puhelimella vain äidilleni ja äidin pyynnöstä kiitospuhelun serkulleni. Seuraavaksi tulee varmaan pienin puhelinlasku vuosiin.

Mieleeni tulee muistoja menneisyydestä. Ikäviä kokemuksia, joita puran toiseen blogiini. Tänne en niitä kirjoita. En osaa enää kirjoittaa mitään tähän blogiin, koska olen tullut antaneeksi tämän liian monien tuttujen tietoon. Tämä on liian julkinen paikka. Miten blogin saa salasanan taakse? Etsin ohjetta, katselin asetuksia enkä keksinyt keinoa, miten se tehdään. Ehkä on vain poistettava tämä blogi netistä ja jatkettava toisaalla. . .

Menen oikomaan selkääni ja yritän rentoutua niinkuin kissani . . .

(klikkaa kuva suuremmaksi)

Reporankana uupumuksesta

Fysiologi-urheiluhierojani sanoi, että kun saisin painoa alas, se helpottaisi selkäkipujani huomattavasti. Kolme kertaa kävin hänen käsittelyssään: ultraäänisyvälämpöä lanneselän-ristiselän lihaksille, TNS-sähkökipuhoito, selän ja pakaroiden hieronta sekä ohjeita selkä- ja vatsalihasten voiman lisäämiseen, venyttelyyn ja lepoasentoihin. Ystäväni antoi 100 euron lahjakortin, joten halvalla sain hyvää hoitoa 3 kertaa. Tuli tarpeeseen.

Nyt kun innostus voimistelemiseen syttyisi ja saisin vatsa- ja selkälihakseni vahvistumaan, kun tulisi lähdettyä vesijuoksemaan ainakin kerran viikossa, niin ehkä sitten laihtuisin. Ruokavaliolla en ole saanut kiloakaan tippumaan. Liikuntakärpäsen puraisu olisi ratkaisu ongelmaan.

Istun päivät pitkät tietokoneeni äärellä. En edes ulkona kävelyä ole harrastanut. Minun on pakotettava itseni ulko-ovesta ulos, että yleensä saan itseni edes pankki- ja apteekkiasioille kaupungille. Ja kilometrin kävely kaupungilla väsyttää minut uuvuksiin. Makaan reporankana reissun jälkeen. En saa liikunnasta mitään iloa, vain kipeän selän ja uupumuksen.

Tietokonepeleistä saan iloa ja ne kiinnostavat minua, varsinkin Facebookin maatila-, kaupunki-, paratiisisaari- ja akvaariopelit unohtamatta puutarhapeliä, jossa saa laittaa luovuutensa valloilleen, miten käsillä olevista kukista yms. saa aikaan puutarhan.

Minun aikaansaamani tekele on tällainen (klikkaa kuva suuremmaksi):

 

Keskeneräistä työtä ei pitäisi arvioida, mutta puutarha tulee tuskin koskaan valmiiksi. Kukat kuihtuvat ja rikkaruohot kasvavat. Puutarhassa on aina jotain tekemistä. Olisipa piha, jonne pääsisi oikeiden kukkien kanssa touhuamaan!

Lannistunut ylipainoinen

Sairaalloinen liikalihavuus on ollut tosiasia kohdallani jo pitkään. En yrityksistä huolimatta laihdu, vaan painoa näyttää kertyvän vain lisää. Ipillä on blogissaan Miekuvitusmatka tulevaisuuteen mielenkiintoinen postaus lihavuudesta ja halusta laihtua. Ehkä minäkin pidän läskejäni suojakertoimena ympärilläni enkä alitajuisesti HALUA laihtua. Siksiköhän laihdutusyritykset ovat yksi toisensa jälkeen lopahtaneet ja olleet tuloksettomia?

Olen kutakuinkin luopunut laihdutusyrityksistä, vaikka luenkin kirjoja elämäntaparemonteista ja arjen pienistä valinnoista. Parhaillaan olen alkanut lukea Hanna Partasen Kyytiä kiloille -kirjaa. Kirjan takakannessa lukee optimistisesti: "Hanna Partasen KYYTIÄ KILOILLE auttaa saavuttamaan ja säilyttämään ihannepainon ja hyvän olon. Onnistumisen avaimina ovat motivaatio, tietoisuus omista ruokatottumuksista sekä arjen pienet valinnat."

MOTIVAATIO taitaa olla minulta hukassa. Olen lannistunut ja miltei luopunut yrittämästä painonpudotusta. En syö paljoa ja elimistöni on kai säästöliekillä. Partasen kirjassa kiinnostaa minua erityisesti aihe, kuinka vauhdittaa säästöliekille mennyttä aineenvaihduntaa teho-ohjelmilla. Olen silmäillyt kirjaa siltä osin. Yksi lause pisti silmääni: Liian vähärasvainen ruokavalio saattaa olla yksi säästöliekin laukaisevista tekijöistä. Ja toinen ajatus kirjan loppupuolelta: "Kultainen keskitie tuo elämäntapamuutoksissa parhaan lopputuloksen: Vältät säästöliekki-ilmiön, ylimääräisen stressin ja saat onnistumisen kokemuksia. Pienillä muutoksilla syntyy tulosta, vaikkakin hitaammin kuin ihmedieeteillä, mutta taatusti pysyvämmin. Jokainen ylipainoinen olisi tyytyväinen edes viiden kilon pudotukseen vuoden aikana, kunhan kilot pysyisivät poissa. Ilouutinen onkin se, että jo pieni muutos painossa tekee terveydelle hyvää ja alentaa merkittävästi riskiä sairastua useimpiin kansansairauksistamme."

Ei paljon ilahduta tuo pienten muutosten ideakaan, sillä minulla menisi toista kymmentä vuotta laihtua ihannepainoon vauhdilla viisi kiloa vuodessa - niin paljon noita ylikiloja on kertynyt.

Enten tenten

Enten tenten
teelikamenten -

onneemme luottaen
kuoleman kehässä
seisomme kiltit
tytöt ja piltit
vanhat ja nuoret
seisomme tovin
kuolema kovin
ei pidä kiirettä -

hissun kissun
vaalupavissun -

hei, keneen sormi
luiseva koski,
kalpenee poski,
ystäväs parhain
väistyy jo varhain,
piiristä poistuu
vaan yhä toistuu
leikissä lasku
loputtomasti
hoputtomasti -

osikon, tosikon,
viskon, vosikon -

raikuvin riimein
kunnes sun viimein
sormi se kohtaa,
jonosta johtaa
pelistä poistain
toisille toistain:

enten tenten,
teelikamenten...

V.A.Koskenniemi


Eilen luulin, että minun aikani on tullut poistua pelistä. Rintaan koski. Kivi painoi sydäntä vihloen kaihertaen. Tuli jo mieleen soittaa puhelinnumeroon 112, mutta ajattelin, että meneehän se ohi niinkuin ennenkin on mennyt parissakymmenessä minuutissa. Menin sanomaan miehelleni, että rintaan koskoo. Istuin olohuoneen sohvalla viisi minuuttia ja hain puhelimeni kirjastosta soittaakseni hätäpuhelun. Mutta sitten se jo hellitti. Kipu hiipui hiljalleen. Viimeiset tuikkaukset ja painon tunne, puristava olo häipyivät olemattomiin. Huokaisin helpotuksesta. Mutta huoli jäi kaikertamaan. Onko sydämessäni vikaa? Kuolenko sydänkohtaukseen niinkuin veljeni viime keväällä? Miten mieheni käy, jos minä poistun maisemista? Kuka hoitaa äidin juoksevat asiat sitten ja käy kaupassa hänen kanssaan?

Kuivahtanut kukka

Unet loppuivat lyhyeen tänä yönä. Kumma kun ei väsytä, vaikka nukuin vain noin 4 tuntia. Selkä kipuilee. Lääkäri sanoi röntgenkuvissa näkyvän kulumaa ja kahden alimmaisen selkänivelen kohdalla nikamien välilevyn rappeuma. Tää on sitten loppuiän vaiva tiedän ennestään. Fysioterapiaan on mentävä opettelemaan selän voimistelua ja josko hänellä olisi jokin hoito kipuun.

Tekisi mieleni kirjoittaa mielialastani, mutta olen jotenkin sanaton enkä oikein löydä käsitteitä kuvaamaan heppoista oloani. En koe olevani vahvasti tässä ja nyt, vaan mieleni lepattaa kuin perhonen yöllä valolampun ympärillä osaamatta lentää pois sen valopiiristä. Tämä on hengellinen ongelmatila. Kaipaan syvällisempää kokemusta Jumalan rakkaudesta. Minua paleltaa henkisesti ja hengellisesti olen kuivahtanut kukka, vailla kastelua.

Menen lukemaan Raamattua, josko sieltä löytyisi sanat, jae ajatuksia, jotka elvyttäisivät kuivan kukan kasvamaan ja kukoistamaan. Yön hiljaisuudessa on hyvä miettiä hengellisiä asioita, rukoilla ja olla yhteydessä Jumalaan.

Lauhempaa

"Päivä kerrallaan riittää...hiljaisuudessa piilossa maailmalta kaikki alkaa uudelleen.-- Ei saa periksi antaa, vaikka ilta viilenee.---" Kuuntelen radio Deitä. Yritän olla huolestumasta tulevista päivistä, jolloin aina kovemmilla pakkasilla on odotettavissa autossa-asuva tuttu yöpymään luonamme. Arvatkaa voinko sanoa, että älä tule nyt meille, nyt ei sovi. Lähimmäisenrakkauttani koetellaan. No tänään hän ei kai tule meille. On pakkasta vain -7°C. Enkä ole hänen ainoa tuttunsa, jonka luokse hän pyrkii...

Pienituloisilla asunnottomilla on vaikeaa. Se on myönnettävä. Ellei ole vuokratakuuta maksaa vuokrasopimusta tehdessä, on jäätävä nuolemaan näppejään, sillä sosku ei maksa vuokratakuuta. Asunnoton ei saa asumistukeakaan.

Tuli kamala olo, kun mieheni läksi ulos kertomatta, minne hän menee. Olisin aika onneton, jos hän jättäisi minut. Mistä tämä orpoudentunne tuli? Eksisteliaalinen yksinäisyydenkokemus. Radio Dei pauhaa rokkisävelmiä, joiden sävelkuvioista en pidä, mutta kuuntelen sanoituksia.

Ulko-ovi kolahti. Mieheni tuli sisälle. "Missä sinä kävit?", kysyin häneltä. "Apteekissa", hän vastasi. Sananvaihtomme on niukkaa. Mutta ilonläike sisimmässäni on todella hurmaava. Ei hän ole minua jättämässä. Miksi niin luulisinkaan? Ei ole mitään syytä olettaa, että suhteemme lopahtaisi. Päivästä toiseen elämme pikkuhissukseen yhteistä elämäämme turhia sanoja sanomatta - suukotellen. Nukumme yömme vierekkäin parivuoteellamme ja syömme yhteisiä aterioita keittiössä. Katselemme eri kanavia omista televisioistamme. Hän urheilua, minä dokumentteja ja Kauniit ja Rohkeat.

Elämä on kaunista kun sen oikein oivaltaa. Ainakin meidän elämämme on sitä: ystävällisyyttä, lempeyttä ja huolenpitoa. Olen onnellinen.

Vaivautunutta ystävyyttä

Ystäväni on ollut nyt useita öitä luonamme. Viime yön hän oli toisen ystävänsä luona, mutta tulee 2 kg:n lohen kanssa lounasta tekemään meille tänään. En osaa olla vapaa hänen seurassaan. Jännitän jotakin ja olen varautunut. Toivottavasti hän saa takuuvuokraan rahat bankista, että voi huomenna vuokrata hänelle varatun kämpän. Hänen tavaransa ovat pikkuautossa. Hän ei ole kerännyt maallista omaisuutta niinkuin minä, jolla on muuttokuorma jo kirjoja. Montasataa kirjaa. Lisäksi huonekalut, televisio, tietokone, kaksi kaapillista vaatteita ym.ym. Enpä haluaisi juuri nyt muuttaa minnekään. Olen elämäni aikana muuttanut monen monituista kertaa ja tiedän, kuinka rasittavaa se on. Koko elämä on sekaisin, kunnes on saanut purettua ja järjesteltyä tavaransa uuteen kotiin.

En ole nukkunut kovin hyvin viime öinä. Vaikkei ystävä ole häirinnyt ulkoisesti, niin sisäisesti olen varuillani koko ajan, kun hän on meillä. En käsitä, mitä pelkään, mitä odotan tapahtuvan... On vain vaivautunut olo. Näin ei ole ollut ennen. En ymmärrä, miksi nyt on kovin vaikea olla hänen kanssaan. Huokaan helpotuksesta, kun hän ilmoittaa saaneensa kotinsa avaimet käteensä.

Vieras eli ystävä

Hiljaisen varovainen kellonkilahdus ulko-ovella ja sisään tuli hiljainen naisystäväni. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että tuskin saan selvää, mitä hän kertoo. Joudun usein tarkentamaan, kuulinko oikein. Mutta ei sitä jaksa tunnista toiseen. Kun hän jää katsomaan lehteä, menen tietokoneeni ääreen ja pelaan Facebookin maatilapeliä. Se on ehkä epäkohteliasta vierasta kohtaan. Mutta en nyt jaksa olla korrekti ja hyvä emäntä. Tarjosin hänelle kahvit ja iltapalaa. Ja kun hän ei ollut sittenkään lähdössä pois, kun mieheni meni nukkumaan, petasin hänelle nukkumapaikan olohuoneen lattialle patjalle. Menin itsekin nukkumaan.

Vieraani oli valvoskellut, koska kissat olivat leikkineet hänen ympärillään. Minä nukuin ihmeen hyvin melkein 10 tuntia. Vieraani ja mieheni nukkuivat vielä, kun heräsin ja menin taas pelaamaan tietokoneelle kirjastoon.

Olen varautunut ja jännittynyt. Pelkään, että jotain menee pieleen suhteessa naisystävääni eli vieraaseeni. Minulla on paha aavistus, että hän suuttuu, kun ilmoitan, etten halua hänen jäävän toiseksi yöksi meille.

En vain jaksa vieraita, en edes kymmenien vuosien vanhaa ystävää... Huomaan erakoituneeni niin, että viihdyn paremmin yksin kuin hiljaisen ystävän kanssa. Miten sen sanoisin loukkaamatta häntä, etten halua majoittaa häntä toiseksi yöksi?

Huomaan, että niskahartialihakseni ovat jännittyneet. Kurkkua kuristaa. Ahdistaa. Voin pahoin henkisesti. Oksentaisin, jos se auttaisi...