Pillereitä masennukseen

Olen lukenut monen masentuneen blogia ja huokaan helpotuksesta, koska en itse ole nyt masentunut (ainakaan vielä). Kaamosmsennus iskee usein tähän aikaan vuodesta, mutta tässä marraskuussa olen ollut huolissani muista asioista kuin omasta mielialastani. Olen syönyt D-vitamiinia, kalaöljy-kapseleita, karnosiinia, multitabsia - ja istunut kirkasvalolampun äärellä. Uskon, että nämä ovat auttaneet torjumaan kaamosväsymystä ja -masennusta. Niin ja onhan minulla masennuslääkitys ... Pitääköhän minun syödä masennuslääkkeitä koko loppuelämäni?

TERVETULOA uudelleen lukijakseni

"On aika vaihtaa näkökulmaa ja blogin osoitetta. Tämä on nyt tässä.", kirjoitin taannoin ja tein uuden blogin johon kirjoitin tekstin toisensa perään. Mutta jostakin syystä en saanut asetuksia oikein, niin että sinne olisi voinut kommentoida tekstejäni. Jätin sen blogin omille ajatuksilleni, joita en julkaise; siis vain itseni luettavaksi.

TERVETULOA taas tähän blogiin matkalle kanssani tutustumaan elämääni, arvoihini, ajatuksiini ja tunteisiini - kirjoitan edelleen myös kissoistani, painonhallinnastani - ja saatanpa kommentoida päivän uutisia omasta näkökulmastani. Ja te hyvät lukijat, tänne voitte kirjoittaa myönteisiä kommenttejanne ajatuksistani.
Luen niitä mielelläni.

Tonnikeijusta vedenneidoksi

Nuori, kaunis nainen ui ja sukeltelee vedessä kukkien seassa. Miten ihastuttava kuva löytyikään lehdestä, jonka nimeä en muista. Tavoittamaton unelma minäkuvaksi.


Ennätyspainoisesta, obeesista tädistä vedenneidoksi tai keijukaiseksi pyrkimiseni on varsin työlästä ja vaikeaa. Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus. … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.

Loppukesällä sain painostani pois 13 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.

Täysi kuu

Täysi kuu hullaannuttaa minut ja valvon yli nukkumaanmenoaikani, joka on ollutkin tämän syksyn epäterveellisen aikaisin illalla (klo 18-20). Kun menee niin aikaisin nukkumaan, unet loppuvat klo 3-4, jolloin on toisaalta hyvä aika pelata FarmVilleä tai muita Facebookin pelejä, koska ei enää ole ruuhkaa niille sivuille Suomessa.

Onpa kotoista palata kirjoittamaan tätä blogia. Uusi blogi, jota aloittelin, tuotti jos minkälaisi vaikeuksia. Tein varmaan kaikki virheet, jota voi blogin aloittaja tehdä. Ensin yritin saada sen salasanan taakse, mutten onnistunut. Blogia kävi katselemassa laskurin mukaan muutama. Ihmettelin, ettei kukaan kommentoi mitään mistään. Muutin asetuksia ja sainkin ne jo oikein ja parit kommentit sain.

Tämä blogi on julkinen. Ei tarvitse muistaa salasanoja. Kuka vain voi kommentoida, mutta toivon, että mieluummin kannustatte kuin lyötte lyttyyn minua. Sillä olen hauras ihminen, joka masentuu helposti.

Marraskuun harmaudessa

Lauantaina 5.11. klo 11

Laitan harmaat villasukat jalkaani, koska varpaita paleltaa. Mieltänikin kylmää ja paleltaa. Mikähän lämmittäisi mieltäni? Uusi puku päälläni ei sitä tee, vaikka ilahduin kyllä, kun se nyt mahtui päälleni. Olen laihtunut viime kesästä, jolloin hameen vetoketju ei mennyt kiinni, vaan vatsamakkarani pursuivat vetoketjun raosta. Vatsamakkarani ovat sen verran pienentyneet, että vetoketju ylettyy kiinni juuri ja juuri.


Kirkasvalolamppu loistaa vierelläni, kun tätä kirjoitan. Yritän valolla estää kaamosmasennuksen hiipimisen mieleeni. Saas nähdä auttaako. Huokaus. Huokailen yhtenään. Asiani eivät ole mallillaan, vaan itse asiassa esim. raha-asiat ovat ihan pyllyllään. Asia huolestuttaa minua. Vielä enemmän huolestuttaa uusi diagnoosini, jonka luin lääkereseptistäni. Psykiatri ei diagnoosista puhunut minulle mitään. Miksei puhunut? vai annetaanko minulle vääriä lääkkeitä, joilla on sitäpaitsi ikäviä sivuvaikutuksia mm. käsin vapinaa ja nykäyksiä, vatsavaivoja, pahoinvointia, hiusten lähtöä, päänsärkyä, ajoittaisia nieliemisvaikeuksia; ruoka meinaa mennä väärään kurkkuun.
 

Marraskuun kaamoksessa

Taivas on paksujen, harmaiden pilvien peitossa. Ulkona on hämärää, vaikka kohta on puolipäivä. Laitan harmaat villasukat jalkaani, koska varpaita paleltaa. Mieltänikin kylmää ja paleltaa. Mikähän lämmittäisi mieltäni? Uusi puku päälläni ei sitä tee, vaikka ilahduin kyllä, kun se nyt mahtui päälleni. Olen laihtunut viime kesästä, jolloin hameen vetoketju ei mennyt kiinni, vaan vatsamakkarani pursuivat vetoketjun raosta. Vatsamakkarani ovat sen verran pienentyneet, että vetoketju ylettyy kiinni juuri ja juuri.



Kirkasvalolamppu loistaa vierelläni, kun tätä kirjoitan. Yritän valolla estää kaamosmasennuksen hiipimisen mieleeni. Saas nähdä auttaako. Huokaus. Huokailen yhtenään. Asiani eivät ole mallillaan, vaan itse asiassa esim. raha-asiat ovat ihan pyllyllään. Asia huolestuttaa minua. Vielä enemmän huolestuttaa uusi diagnoosini, jonka luin lääkereseptistäni. Psykiatri ei diagnoosista puhunut minulle mitään. Miksei puhunut? vai annetaanko minulle vääriä lääkkeitä, joilla on sitäpaitsi ikäviä sivuvaikutuksia mm. käsin vapinaa ja nykäyksiä, vatsavaivoja, pahoinvointia, hiusten lähtöä, päänsärkyä, ajoittaisia nieliemisvaikeuksia; ruoka meinaa mennä väärään kurkkuun.

Halloween ym. turhaa

Sunnuntai. Talvi- eli normaaliaika. Halloween-rieha  ja –rihkama ärsyttävät minua. Facebookin FarmVille-peliinkin tarjottiin kaikenlaista halloween-juttua. Yritin parhaani mukaan vältellä niitä. Mutta kanssapelaajat lahjoittivat mustia lepakoita ja vihreää juomaa(?) ämpärissä. Vahingossa otin vastaan niitäkin. Harmi, kun niiden myymisestä ei saa pelirahaa. Varmaankin kauppiaiden keksintöä tuoda Halloween Suomeen. Halloween-rihkamaa myydään kuulemma enemmän kuin vappurihkamaa. Humpuukia koko halloween. Pthyi!

Kultani Mörrimöykky teki lounaaksi perunamuusia oikeista perunoista ja tarjosi sitä porkkanoiden, herneiden ja papujen sekä jauhelihapihvien kera. Nautin ateriasta. Nyt taas jaksaa kirjoitella vaikka koko päivän. Musiikkia soimaan, ettei hiljaisuus häiritse. Olin niin tottunut kommentoiviin mies- ja naisääneen että kun he eivät enää sano mitään, hiljaisuus hämmentää minua. Mutta musiikki vie mukanaan. Rummutan sormillani tahtia eikä ajatuksenjuoksuni etene. Kerään kissankarvoja pois näppäimistöstäni ja CD-soittimestani. Teen käsivoimistelutehtävän Käki kukkuu.

Tonnikeijusta vedenneidoksi

Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus.   … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.

Loppukesällä sain painostani pois 11 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.

Onneksi pääsin mukaan mukaan erääseen projektiin, jossa uusavuton ruoanlaittajakin oppii tekemään ruokaa. Tällä viikolla teimme keittoja. Tosi maukkaita kasvisvoittoisia keittoja.  Maistelin ja söin niitä hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut muuta syönyt koko päivänä kuin vähän makaronilaatikkoa ja pullapalan kahvin kera. (Kerroin vähän projektista syyskuun 27. päivänä otsikolla ”Harrastuksiani ensi talvena”.)

Hiljaista

Jokin kumma esto painaa. En ole voinut kirjoittaa moneen viikkoon ajatuksiani. Olen jumissa ja häpeissäni. En voi kirjoittaa mitään itsestäni. Muusta en sitten osaakaan, ellen kissoistani sitten.

Hivelen näppäimistön kirjaimia ja pidän pitkiä taukoja miettien viime päiviä. Huokaan pitkään. Olen ollut pääasiassa vaiti. Vähäsanainen. Miehelleni olen sanonut vain ”Huomenta”, ”Kiitos”, ”ole hyvä”, ”tänään tulee mikrotukihenkilö käymään”, ”Menen viemään äitiä terveyskeskukseen”, ”Käyn kävelyllä”.  Siinäpä parin viikon puheet.  Kiitokset olen sanonut joka kahvikupillisen kahvia ja pullapalan saatuani. Kulta Mörrimöykky pitää huolta, että syön lounaan, juon aamu- ja iltapäiväkahvin, otan lääkkeeni ja hän huutelee klo 17, että Kauniit ja rohkeat alkaa. Muita tv-sarjoja en enää katsokaan.

Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen hiljaisuutta. Hiljaisuus suorastaan koskee korviini. Harkitsen CD-levyjen kuuntelemista, mutten viitsi hakea kuulokkeita makuukamarin radiosta. Kuuntelen kuitenkin radiotani aamuyön, kun ei nukuta. Voisihan sitä jotain kuunnella netistä, mutta kehtuuttaa etsiä radioasemia tai muutakaan kuunneltavaa. Toisaalta pidän tästä hiljaisuudesta. Toisaalta tämä oudoksuttaa minua. Minne hävisivät ajatusteni ja tekemisieni kommentoijat. Odotan, että joku sanoisi edes jotain. Alkaa tuntua kiusalliselta tämä hiljaisuus. Mutta kissatkin ovat nukkumassa. Naukaisuakaan ei kuulu.

Elämä on arvokasta

Elämä on arvokasta. Saada elää päivän, viikon, kuukausia, vuosia on lahja, jota arvostan yhä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Olen tuhlannut päiviä, viikkoja, kuukausia surren menneisyyttäni. Olen vatvonut ikäviä tapahtumia ja väärinkohtelua. Ehkä se on ollut tarpeen. Mutta harmi, etten ole luottanut terapeutteihini, lääkäreihin, sairaanhoitajiin tai edes ystäviini, pastoriin tai diakonissaan – en oikeastaan kehenkään niin että olisin syvimmät suruni ja mustimmat ajatukseni paljastanut. Onko se edes tarpeen? Useimmat tuntemani henkilöt elävät pohtimatta tuon taivaallista mielensä mutkia (niin kuin minä) ja ovat onnellisia. Siltä ainakin näyttää.

Olen kolme kertaa yrittänyt itsemurhaa. Elämäni tuntui silloin joutavalta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Mieleni oli täynnä toteutumattomia toiveita, surua elämättömästä elämästä, elämälleni asettamat tavoitteet näyttivät saavuttamattomilta unelmilta. Olin turhautunut.  Ajatukseni kiersivät kehää: olen rikkinäinen, en pysty jatkamaan ammatissani, lisäopinnot eivät suju, en pääse uuteen ammattiin, en pysty samaan kuin toiset; olen avuton, sairas, rikkinäinen. Siinä pienempi kehä.  Suurempi ajatuksieni kehä kiersi mutkan seksuaalisuudessani, elämäntoverissa, eroajatuksissa, yksinäisyydessä, joka seuraisi eroa. Epäonnistunut, tyytymätön, ansassa, avuton, sairas, muuta ratkaisua kipuiluuni en nähnyt kuin kuolema.

Mitä pitempään kiersin ajatuksieni kehiä, sitä toivottomammalta tuntui ja unettomuuden myötä ajatukseni hajosivat, pirstaloituivat; elin lapsuuttani, toisena hetkenä elin nuoruuttani, elin myös unelmiani. En ollut aina varma, kuka olen: pelokas lapsi, seikkailunhaluinen nuori, ammatti-ihminen velvollisuuksineen, erakko, aviovaimo; rooleja oli monta. Minun on vieläkin vaikea koota niistä yksilö.  Elän joskus kuin pelokas lapsi. Harvemmin enää nuoren elämää tai ammattihenkilöä.  Elämäni puitteet luovat rajoituksia, joita on vaikea unohtaa. Esim. lapsen tai nuoren  elämään ei kuulu nivelrikkoinen selkä, joka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä kipuilemalla. Peilin harmaantuvahiuksinen, vanha nainen hämmästyttää minua usein. Muistan itseni nuorempana, noin 45-50 –vuotiaana.