Jokin kumma esto painaa. En ole voinut kirjoittaa moneen viikkoon ajatuksiani. Olen jumissa ja häpeissäni. En voi kirjoittaa mitään itsestäni. Muusta en sitten osaakaan, ellen kissoistani sitten.
Hivelen näppäimistön kirjaimia ja pidän pitkiä taukoja miettien viime päiviä. Huokaan pitkään. Olen ollut pääasiassa vaiti. Vähäsanainen. Miehelleni olen sanonut vain ”Huomenta”, ”Kiitos”, ”ole hyvä”, ”tänään tulee mikrotukihenkilö käymään”, ”Menen viemään äitiä terveyskeskukseen”, ”Käyn kävelyllä”. Siinäpä parin viikon puheet. Kiitokset olen sanonut joka kahvikupillisen kahvia ja pullapalan saatuani. Kulta Mörrimöykky pitää huolta, että syön lounaan, juon aamu- ja iltapäiväkahvin, otan lääkkeeni ja hän huutelee klo 17, että Kauniit ja rohkeat alkaa. Muita tv-sarjoja en enää katsokaan.
Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen hiljaisuutta. Hiljaisuus suorastaan koskee korviini. Harkitsen CD-levyjen kuuntelemista, mutten viitsi hakea kuulokkeita makuukamarin radiosta. Kuuntelen kuitenkin radiotani aamuyön, kun ei nukuta. Voisihan sitä jotain kuunnella netistä, mutta kehtuuttaa etsiä radioasemia tai muutakaan kuunneltavaa. Toisaalta pidän tästä hiljaisuudesta. Toisaalta tämä oudoksuttaa minua. Minne hävisivät ajatusteni ja tekemisieni kommentoijat. Odotan, että joku sanoisi edes jotain. Alkaa tuntua kiusalliselta tämä hiljaisuus. Mutta kissatkin ovat nukkumassa. Naukaisuakaan ei kuulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!