Nuori, kaunis nainen ui ja sukeltelee vedessä kukkien seassa. Miten ihastuttava kuva löytyikään lehdestä, jonka nimeä en muista. Tavoittamaton unelma minäkuvaksi.
Ennätyspainoisesta, obeesista tädistä vedenneidoksi tai keijukaiseksi pyrkimiseni on varsin työlästä ja vaikeaa. Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus. … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.
Loppukesällä sain painostani pois 13 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!