Katsoin tiistai-iltaisen (21.10.2008 TV4) 4D-dokumentin Äitimme painaa 400 kg. Renee Willliams 29 v. on vuoteenoma. Hän haluaa osallistua tytärtensä elämään monipuolisemmin ja uskaltautuu siksi vaaralliseen mahalaukun ohitusleikkaukseen. Määrätietoisuudellaan hän näyttää esimerkkiä muille lihaville ihmisille.
Dokumentista jäi mieleeni sinnikkyys, jolla Renee haki apua ylipaino-ongelmaansa, etsi lääkäriä, joka tekisi leikkauksen. Mutta yli 250-kiloisille ei Amerikassa hevin ryhdytä tekemään leikkausta, jossa on monien komplikaatioiden vaara. Reneellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Hänen sydämensä ei ehkä olisi kestänyt kauankaan siinä valtavassa kehossa, joka hänellä oli. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sydän petti eikä elvytys onnistunut.
Dokumentti sai minut ajattelemaan omaa ylipainoani ja kuinkahan minun sydämeni voi. Sydän on muljahdellut kipeästi eli ilmeisesti rytmihäiriöitä olen saanut huolestuessani omasta voinnistani. On ryhdyttävä toimimaan niin, että laihtuisin. Ahdistun ajatuksesta. Hengästyminen merkitsee minulle melkein kuolemaa. Joskus nuorena juoksin niin, että pyörryin kadulle. Ihmiset töllöttivät ja kysyivät, mikä minun on. Nousin ylös ja jatkoin matkaani - juosten pois paikalta häpeästä punaisena. En siedä tuijotusta ja sitä, että olen huomion keskipisteenä.
Sairaalloisen lihavaa pidetään lepsuna ahmijana ja säälittävänä raukkana. Nykyään ulkomuotoon kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota. Terveysterroristeja ihaillaan. Kuka vain sanookin raflaavimmin nykyisten terveyskriteereiden määritelmät ja soveltaa niitä lähimmäisiinsä, häntä referoidaan ja hänelle annetaan palstatilaa. En ymmärrä, miksi asiat pitää kertoa ilman myötätuntoa ja sormella osoitellen heikkoutta ja tyhmäksi leimaten ne, jotka eivät täytä mallin mittoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!