Päivä on pilvinen, muttei sada. Pilvipoutaa on mielenikin täysi. Sitä tavallista olotilaa, ilman myrskyjä, kyyneleitä tai auringonpaistetta. Joku voisi sanoa tätä tylsyydeksi, mutta minulle tämä on pysähtymispaikka, rauhoittumisen aikaa ja tyyneyttä. On helpottavaa kun suru on hellittänyt niin, ettei vähän väliään tule mieleen veljen kuolema tai muutkaan surulliseksi vetävät asiat.
Luin pari lukua Raamattua tässä, kun tuli stoppi ja mietin jatkanko/julkaisenko tämänpäiväistä postaustani ollenkaan. Olen pääsemässä loppuun "Koko Raamattu läpi" -projektissani. Enää neljä kirjaa ja sitten se on luettu. Monia suurenmoisia ajatuksia on jäänyt mieleeni projektin aikana. Ihanalta tuntui tänä aamuna lukemani ajatuskin: "Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. ... Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme Hänen kaltaisekseen, kun Hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä Hänet sellaisena, kuin Hän on. Ja jokainen, joka panee Häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä niinkuin Hän on puhdas." 1 Joh.3:1-3
Eräänlainen juhlamieli heräsi sisimmässäni tuosta Raamatun kohdasta. Eräänä päivänä tämän ajan sairaudet ja huonot olot lakkaavat ja alkaa taivaallinen iankaikkisuus Jumalan kaltaisena olentona. Toisaalla Raamatussa sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jumalan lapsena saan kokea hänen rakkauttaan jo nyt, mutta täydellisemmin iankaikkisuudessa, kun Paha on poissa.
"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelon poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha suo!"
Virsi 600
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!