Huokaus

Mitään edistystä Hurmurin jalkojen paranemiseksi ei ole havaittavissa. Kissa vain lojuu patjallaan. Ei innostu mistään. Syömättömäksikin on heittäytynyt. Aamiaisen jälkeen ei mitään sapuskaa - - - Kissa ei taida nähdä ensi kesää. Surullista!


Olen stressaantunut ja väsynyt. Mielikuva- tai rentoutusharjoitukset eivät tehoa. Jospa saunominen auttaisi rentoutumaan. Hiljaa sanoitta huokailen Jumalalleni, että auta minua poloista. En tiedä, mitä sanoa ja rukoilla, tunnen vain suurta avuttomuutta ja levottomuutta.

Tänään oli aika tk-lääkärille alaselkäkipuilu- ja laihdutusasioissa. En ole motivoitunut ja sitoutunut rääkkäämään itseäni ulkoilemalla, kävelemällä, vesijuoksua harrastamalla, vaikka myönnän, että niistä saattaisi olla apua masennukseeni. Tosin mitään hyvän olon tunteita en ole kokenut, vaikka näitä kaikkia olen kokeillut tänä kevättalvena. Alaselkä pitää röntgenkuvata ja nesteenpoistolääkkeitä syödä turvotuksiin.

Olen turhautunut, vihainen ja vaipumassa välinpitämättömyyteen. Olen väsynyt päivästä toiseen laahaavaan mieleeni. Haluaisin jotakin innostavaa elämääni.

"Olen kuin syvään veteen uppoava
ja liikkumattomassa pohjavedessä
nyt virun taintuneena niin kuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa."

(ote Kaarlo Sarkian runosta)

Haluaisin sulkea silmäni ja nukkua unessa ilman huolta ja vaivaa. Tämä elämä ei suo minulle juuri mitään tyydyttävää ja tavoiteltavaa. Olen kyllästynyt ja tympääntynyt itseeni ja olemukseeni. Elämäni on yllätyksetöntä raahustamista päivästä toiseen. Enkä osaa odottaa siihen mitään uutta ja ilahduttavaa käännettä.

Haluan rauhaa sisimpääni, harmoniaa elämääni, keskustella mieleni solmut auki ja huutaa ulos kivun, joka jäytää sisintä sieluani. Olisiko sielunhoitajan, diakonin tai papin kanssa keskustelusta apua vai psykiatrilleko soitan ja valitan kipujani?

Toivoa

Lääkäri antoi hiukan toivoa, että Hurmuri vielä toipuu - tosin varauksella, että takajalka saattaa jäädä vajaatoimiseksi. Insuliinihoito on kuitenkin auttanut ja lääkearsenaaliin lisättiin B-vitamiini. Verikokeissa todettiin sokeriarvon olevan jopa alle normaalin, joten insuliiniannosta vähän pienennettiin.

Minä jo ehdin pelätä, että huono takajalka on mennyt kuolioon, kun se eilen oli jäykkä. Mutta ilmeisesti se oli vain liikkumattomuuttaan jäykistynyt, koska kissa ei eilen kävellyt kuin kamarista eteisen kautta keittiöön. Pitänee voimisteluttaa jalkaa ja avittaa kissaa liikkeelle.

Olen iloinen, että saan pitää Hurmurin vielä luonamme. Sen katse on niin söpö, kun se katsoo suoraan silmiin.

Lemmikkimme

Vanha kissamme Hurmuri ei siedä likaisia käsiä, vaan pesee ne oitis. Nuoleminen on myös tervehtimistapa, jonka se on omaksunut. Kissalla on karvanlähtöaika eikä se tässä ole edustuskunnossa, mutta näin me ollaan kotioloissa. Jännittää, mitä lääkäri sanoo Hurmurin kunnosta.

Kyyneleitä

Valvoin melkein koko yön. Seurailin Hurmurin vointia. Viiden aikaan se yritti nousta seisomaan ja lähteä liikkeelle, muttei päässyt. Kannoin sen keittiöön, annoin ruokaa ja vettä sekä insuliinipistoksen. Ruoka maistui ja janokin sillä oli. Ruokapesut, tassujen ja kaulurin nuoleminen sujui entisestä muistista.

Sitten kissa rauhoittui nukkumaan ja minäkin nukuin tv-tuolissa sen vierellä. Halusin olla lähellä lemmikkiäni ja sen on ollut hyvä loikoilla kirjaston lattialla olevan ryijyllä peitetyn sohvatyynyn päällä.

Päivän mittaan se on vähän kävellyt. Aamulla insuliinipistoksen jälkeen huonompi takajalka vielä nousi, mutta nyt iltapäivällä ei enää. Menemme kohta lääkäriin. Itken.

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa kuuluu vain vanhan kissani Hurmurin raskas hengitys ja näppäimistön hiljaiset äänet sormieni risteillessä näppäimeltä toiselle. Nukuin Tenox-unta klo 19-24. Vessaan mennessäni huomasin Hurmurin makoilemassa eteisen lattialla. Menin sitä silittämään ja kastelin sukkani kissan pissiin. Kakkakin oli tullut lattialle hiekkalaatikon viereen. Siistin paikat ja pyyhin kissan pyllyn. Häntä olisi pestävä vedellä. Itku nousi kurkkuuni. Kissa ei enää pääse tarpeilleen omaan vessaansa ja takajalka on huonontunut entisestään.

Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, kun mieleeni nousi ajatus, että kissa on päästettävä vaivoistaan. Näinkö päättyy yhteinen elämämme Hurmurin kanssa? Suru puristaa rintaani ja tulva kyyleneitä valuu poskilleni. En haluaisi jättää jäähyväisiä kissalleni. Mutta ellei se pääse kunnolla liikkumaan eikä ole toivoakaan jalan paranemisesta, nyyh, minun on vietävä kissa lääkäriin nukutettavaksi. Elämä pitkäaikaisen lemmikkini kanssa päättyy.

Viha

Kotkansilmä kirjoittaa, että "viha on hyvä tunne".

Minun vihani halvaannuttaa minut ja saa minut huumaamaan itseni uneen. En ole oppinut käsittelemään vihaani. Se on ollut minulle kielletty tunne, pois pantava, anteeksipyydettävä ja ainakin piilotettava. On oltava hillitty ja kohtelias. Räyhääminen on kielletty.

Silloin tällöin vihani painekattila purskauttaa kannen välistä ilmaan höyryä. Jos joku sattuu olemaan lähellä, hän polttaa itsensä höyryssä ja alkaa vihata minua. Minä alan pelätä tuota palovamman saanutta.

Kotkansilmä kirjoittaa:

"Jos me emme kunnioita vihaamme ja annamme sen ottaa itsestämme vallan, viha voi olla vaarallinen ja tuhoisa tunne. Kontrolloimaton viha estää meitä ymmärtämästä tilanteita oikein. Me näemme vain yhden hyvän ratkaisun, joka on yleensä vielä tuhoisa. Emme halua kuunnella muiden ajatuksia. Emme halua ymmärtää heitä. Saatamme ilmaista vihaamme kontrolloimattomasti, mutta sen jälkeen tavallisesti pahoittelemme itseämme tai koemme katkeruutta"

ja edelleen Kotkansilmä:

"Me tarvitsemme vihaa. Niin myös muut. Me tarvitsemme vihaa suojellaksemme itseämme. Kun siirrymme asioiden kieltämisestä niiden hyväksymiseen, kuljemme usein vihan kautta. Kun vihdoin tunnustamme itsellemme menetyksemme, saatamme kokea vihaa, ja syystä. Kun lopulta huomaamme, miten olemme eläneet elämämme, saatamme olla vihaisia itsellemme. Myös muiden ihmisten on ehkä kuljettava vihansa läpi, ja me annamme heidän tehdä sen. Jos me emme tunnusta heidän vihaansa todellisena ja hyvänä, saatamme estää heitä saavuttamasta seuraavan askeleensa - hyväksymisen. Se on myös meidän seuraava askeleemme. Kohtaamme vihaa itsessämme ja muissa, ja me kunnioitamme sitä. Hyväksymme sen olennaisena ja tärkeänä osana paranemistamme. Kun me alamme parantua, tulemme enemmän tietoisiksi itsestämme ja myös vihastamme. Viha ei kuitenkaan ole päämäärämme. Se on tärkeä vaihe menetysten hyväksymisessä, ja jos emme anna itsellemme lupaa olla vihaisia, paranemisemme pysähtyy. Jos emme anna muiden olla vihaisia, estämme heitä paranemasta - tai ainakin oman osamme heidän paranemisessaan.

Vihassa ei ole mitään pelättävää - - -"

Kannattaa lukea Kotkansilmän koko artikkkeli. Sen luettuani minä aloin ymmärtää: "Meidän on tarpeen tuntea vihaa. Kun me olemme tunteneet sen, se on mennyt pois ja tunnemme itsemme jälleen rauhallisiksi."

Rauhallisuutta minä kaipaan ja ihailen rauhan olotilaa. Mieleni myllertää rauhattomasti ja jatkuvasti monissa asioissa, joille en voi mitään. On vaikea hyväksyä, että en kertakaikkiaan voi mitään tietyille asioille, kuten esim. menneisyydessä minulle tapahtuneille vääryyksille. Väärintekijät ovat jo kuolleet, olen tiedostanut heidän tekojensa seuraukset minussa. Haavat ovat umpeutuneet. Moni on kysynyt, miksen anna haavojen olla repimättä niitä auki yhä uudelleen.

Kotkansilmä: "Me tunnemme ne tunteet, joita epäoikeudenmukaisuus ja hyväksynnän puute saivat aikaan – lopultakin me tunnemme, mitä tunsimme silloin, mutta mitä emme saaneet silloin tuntea. Me tunnemme vihaa. Siten me tunnustamme sen Lapsen, joka me olimme, ja hänen todellisuutensa. Me tunnustamme hänen intuitionsa, ja silloin me huomaamme, että hän oli oikeassa. Me löydämme rauhan, mutta vain jos olemme halukkaita menemään vihamme läpi. Siitä tulee hauskaa. Siitä tulee myös pelottavaa, mutta ennen kaikkea vapauttavaa."

Oman vihansa läpi meneminen on kauhistuttavaa. Itseinho ja itseään mollaaminen ei auta. Itseensä pettyminen on katkeraa. Tahtoisin uskoa, että vihansa läpikäyminen voisi olla hauskaa ja vapauttavaa, niinkuin Kotkansilmä kirjoittaa artikkelissaan.

Lapsi minussa lyö Aikuista minua ja kumpaankin koskee. En ole päässyt sinuiksi menneisyyteni kanssa ja tulevaisuus ahdistaa minua. Yritän pyristellä vapaaksi itsehalveksunnasta, mutta sotkeuden vain yhä pahemmin vihaamaan itseäni. Olen avuton valheiden ja kasvamassani yhteiskunnassa vallitsevien ajatusmallien verkossa.

Kuolen

Mietin menneitä ja tulevia. Nykyisyys on usvaa ja hämärää. Ellet Sinä kirkasta nykyisyyttä minulle lämmöllä ja myötätunnolla, tulevaisuuteni on synkkää.

Ilman ystävän myötätuntoa en selviä sumusta, jossa elän. Sumusta, jossa piileskelen mieleeni nousevaa raivoavaa myrskyä, jonka haluaisin haihduttaa sumuun, jossa elän. Olemattomuuteen ja elämättömyyteen. POIS tietoisuudesta.

Luoja, armahda minut anteeksiantoon ja rauhaan. Kuolen vihaani, kun sen sijaan vihani olisi kuoltava minusta. Vihani on kylmää ja minä palellun siihen, ellet lämmitä rakkaudellasi.

Meillä laihdutetaan

Tervetuloa uudet lukijat virallisten lukijoitteni joukkoon!



Kuvassa kissaveteraanimme, jota käytin eläinlääkärissä eilen (keskiviikkona), koska se käveli heikonlaisesti. Ajattelin, että sillä on varmaan kulumia lonkissa, onhan se jo 12-vuotias. Mutta lääkäri ei todennut mitään vikaa lonkissa vaan verikoe näytti verensokerin olevan koholla (17) ja kissalla on siis sokeritauti (diabetes). Sitä hoidetaan insuliinilla, pistetään aamuin illoin.

Toivottavasti kävely paranee lääkehoidon myötä, sillä muutoin meidän on päästettävä kissa vaivoistaan. Surullista! Itkin illalla ja rukoilin, että lääkkeet auttavat, että en vienyt kissaa liian myöhään lääkäriin (olihan oireet näkyvissä jo reilun viikon). Kävely huononi päivä päivältä. Syytökset pieksävät mieltäni: miksi en vienyt kissaa lääkäriin jo viikko sitten? Onko diabetes tuhonnut jalkojen toimintakyvyn lopullisesti vai toipuuko kissa? Eilen illalla se käveli etujalat mutkalla, takajalat sojottaen sivulle, jäykästi mutta määrätietoisesti hiekkalaatikolle, joka on aika korkea. Nostin sen laidan yli. Takaisin se tuli itse.

Ruokin kissan lääkäristä tultuamme ja pistin insuliiniannoksen. Seurasin sen vointia, kävelyä, makoilua. Kissa nuoli etujalan pistoskohtaa, mistä lääkäri otti verta. Ei sillä näyttänyt olevan mitään hätää, joten kävin nukkumaan, mutta heräilin parin tunnin välein ja kävin katsomassa, miten kissa voi.

Sydäntä raastaa tietoisuus, että ellemme olisi antaneet kissan syödä itseään ylipainoiseksi, tätä vaivaa ei ehkä olisi tullut. Lääkäri suositteli dieettiruokaa kissalle, jotta se laihtuisi. Ostin nuoremmallekin kissallemme laihdutusraksuja, vähän edullisempia kuin dieettiruokapurkit.


Emppu on tästä pari vuotta sitten otetusta kuvasta jonkin verran pulskistunut ja nyt alkoi sen syömien ruokamäärien tarkkailu ja annostus. Tähän asti kissoilla on ollut jatkuva raksujen tarjoilu ja ne ovat käyneet napostelemassa pitkin päivää vähän kerrallaan kuivamuonaa lisää. Mitenkähän ne oppivat ruoka-aikoihin?

No niin, meitä on siis emäntä ja kaksi kissaa opettelemassa terveempää syömäkulttuuria. Emäntä joutuu tarkkailemaan, mitä ruokaa tarjotaan ja ostamaan toisenlaista sapuskaa, mihin on totuttu. Samalla varmaan huoneiston isäntäkin laihtuu...

Tunnustus

Tänään minua ilahdutti tunnustus, jonka sain jouluttarelta.

Sydämellinen kiitos!
Tämä piristää ja ilahduttaa minua suuresti.



Tämä tunnustus on tarkoitus jakaa edelleen heille, joiden blogista pitää.

Laitan tunnustuksen seuraaville:

Ulukopohojalaasta höpinää

Raatinrauta

Suklaamuru ja Kermakaramelli

Suklaata rinnuksilla

Kun mielikuvituskin masentuu

Joko on kevättä ilmassa?

Maaliskuu on kevätkuukausi. Luulisi kaamosväsymyksen jo laaantuneen, mutta mie en oo virkeä. Ehkä tämä väsymys on vain raittiin ilman puutosta. - - -

No kävinpä tässä parvekkeen kaiteelta irrottelemassa jouluvalot pois. Eivät ne ole olleet valaisemassa pimeitä öitä enää moneen viikkoon. Helmikuun alussa taisin sammuttaa ne ja nyt vasta sain ne otettua talteen sisälle. Jo oli aikakin. Voi minnuu saamatonta. Sain minä nyt kuitenkin raitista ilmaa…

Väsyttää vietävästi. Heräsin joskus kello viiden maissa. Otin sitten päivällä kahdetkin torkut. Nyt jo klo 18 tekee mieli yöunille. Saisinkohan unen päästä kiinni? Vai pitäisikö tässä vain venyttää päivää - - - Miksi? Kun kerta väsyttää, niin miksen ottaisi iltalääkkeitä ja menisi nukkumaan?

Kyllä mie nyt kömmin peittojen alle ja nautin lämpimästä olosta, rentoudun ja kuuntelen musiikkia. Jotakin klassista, vaikkapa vesimusiikkia tai jos sittenkin Francis Coyan kitaramusiikkia tai Mantovanin orkesterin soittamia kevyitä kappaleita. Niihin liittyy lämpimiä muistoja ja jotain mieltä lämmittävää minä nyt kaipaan. Ellei muuta lämmittävää ole nyt tähän elämääni tarjolla, niin elän muistoissa tämän illan hetket.