Kirjoituspöydän äärellä

Istun kirjoituspöytäni ääressä läppäriä vilkuillen ja hörpin kahvia mukista. Etsin blogeja eri bloggareiden blogilistoilta. Onko blogimaailmassa ikäisiäni bloggareita? Tarkastelen nettisivua   https://www.blogit.fi/tag/eläkeläiset   Sieltä ei löydy kuin blogikirjoittelun lopettaneita.

Katselen blogit.fi -sivua ja päädyn lukemaan blogia KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA - Masennusta sairastavan päiväkirja.  http://varjossa.omasivu.fi

Masennus on mulle tuttua ja (koputan pöytää) onneksi tänä syksynä en masentunut eikä alakulokaan ole turruttanut mieltäni. Jo viides syksy ilman masennusta. Elämä voittaa - - -


"Masennus on kavala sairaus. Se hiipii pikku hiljaa lähemmäksi ja lähemmäksi, aivan huomaamatta.
Ensin on uupunut ja sitten on aina vain uupunut. Kun tottuu olemaan uupunut, ei sitä huomaakaan. Niin vaipuu vähitellen masennukseen, milli kerrallaan."

"Alkaa tulla keskittymisvaikeuksia, haluttomuutta, mikään ei kiinnosta, mikään ei tee iloiseksi, eikä elämässä ole enää värejä. Toiset alkavat nukkua entistä enemmän, toiset kärsivät unettomuudesta. Niin sitten havahtuu siihen, että jotain on vialla. Ja lääkärissä todetaan ehkä jo keskivaikea masennus. Tai vaikea masennus."

"Koska masennukseen sairastuu vähitellen, siitä myös toipuu vähitellen. Toipumiselle pitäisi antaa aikaa ja ymmärtää olla kärsivällinen. Mutta se on ihmeen vaikeaa. Kun sairaus todetaan, annetaan lääkkeet ja hoitoa, niin siitä paranee. Näinhän se menee monien fyysisten sairauksien kanssa. Jostain kumman syystä samaa odotetaan mielen sairauksissa, kuten masennuksessa."

"Itsekin olen odottanut ja vaatinut itseäni ihmeparantamaan mieleni. Tuosta noin vain, muutamassa kuukaudessa. Jaa ei onnistunut, otetaanpa toinen mokoma lisää. Mutta ei onnistunut vieläkään - mikähän minussa on vikana. Pitäisihän minun nyt jo olla parantunut."

"Joopa joo, itseltään ei voi vaatia ihmeitä. Ei kukaan käskystä parane, eikä kukaan pysty sanelemaan itselleen toipumisaikaa. Minunkin on vain odotettava, yritettävä olla kärsivällinen ja kerättävä voimia päivä kerrallaan. Askel askeleelta, pisara pisaralta." kirjoittaa JKT em. blogissaan.

Näinhän se menee "Askel askeleelta". Elämänkokemus auttaa asiassa. Kun on tullut tutuksi masennuksen kanssa, osaa jo ensi oireista mennä puhumaan psykiatrille, psykologille, kuntoutusohjaajalle tai vaikkapa papille. Itsensä ympärille kääriytyminen ei auta. Sen olen todennut. Tunteiden ilmaisemisen taitoa tarvitaan olipa masentunut tai ei. Masentuneella se taito on useimmiten aika ruosteessa. Sitä taitoa on harjoiteltava. On opittava ilmaisemaan tunteitaan, puhumaan tunteistaan - häpeilemättä, pelottomasti ja kaikkialla.

Arkea

Pääsiäinen on vietetty ja on arkipäivä jälleen.

Ruokakaupassa on käyty ja menen kohta harrastuksiini Yhteisötaideryhmään.

Yhteisötaideryhmässä teimme hengitysharjoituksia ja kokeilimme,

miten eri tunteet tuntuvat elimistossämme. Esim. suru veti ihmisen kasaan, sykkyrään

ja ilo taas avarsi rintaa ja näkyi ilmeessä. 

Keskustelimme paljon  tunteista.

Sitten vuorotellen asetuimme toisten eteen istumaan ja

toiset ilmaisivat, mitä tulee mieleen edessä istuvasta.

Oli mielenkiintoista kuunnella toisten mielikuvia eikä

niitä tarvinnut kommentoida mitenkään.

Tosin kerroimme harjoituksen jälkeen toisillemme, miltä tuntui istua siinä edessä

ja kuunnella toisten mielikuvia.

Parin kerran jälkeen tuon ryhmän kokoontuminen loppuu, mikä on harmi.

Varsinkin ne kokoontumiset, missä olemme maalanneet ovat olleet mielenkiintoisia.

Noo, voinhan jatkaa maalaamista kotona niinkuin olen tehnytkin.