Joulu on lusittu

Joulu on ohi ja jäänyt muistoihini eräänä tylsimmistä päivistä. Joutilaita päiviä. Ei ollut sellaista joulumieltä kuin ennen. (Johtunee siitä, että suren äitini kuolemaa ja suren sitä, etten enää voi viedä hänelle joululahjoja, -kukkia tai mitään muutakaan, jota suunnittelin viime jouluna vuosi sitten vieväni hänelle. Mutta veinkö, en muista.)

 Muisti pätkii pahemman kerran. Hyvä kun muistan oman nimeni. Olenko tullut vanhaksi vai miksi aistitkaan eivät ole kunnossa. Jouluruoat eivät maistuneet miltään. Tosin söin halukkaasti Servican aterian jouluna. Mutta itku oli kurkussa. Muistelin jouluaterioita, jotka joskus viime vuosituhannella teimme yhdessä mieheni kanssa. Tunsin itseni kovin viluiseksi koko joulun ajan, vaikka vedin päälleni yöpuvun, fleecehousut, fleecetakin ja lämpimän tunikan ja kolmet villasukat.

Oma rakas Mörrimöykkyni oli kovin vaisu kanssani koko joulun. Vain kissat ilahduttivat sekä hänen että minun jouluani. Kissat osaavat olla hellyttäviä ja tulla lähelle, puskea päätään käsiimme ja kerjätä silityksiä. Olen henkeen ja vereen asti "kissaihminen" enkä ymmärrä, että jotkut eivät voi sietää kissoja.

Vielä muutama päivä tätä vuotta ja sitten Uusi Vuosi tuonee uudet tuulet elämäämme. Suunnanmuutos positiiviseempaan suuntaan ja ehkä elämämme alkaa maistua hyvältä, tyydyttävältä ja elämisen arvoiselta. Odotan paljon vuodelta 2015: rakkautta, iloa, mielenrauhaa, uusia ystäviä, entisten ystävieni paluuta elämäämme, yhteyttä uskon sisarien ja -veljien kanssa, "jokapäiväistä leipää" ja ennenkaikkea yhteyttä Jumalani kanssa joka päivä, joka hetki, myös vaikeina aikoina.

Ohjeita masentuneille ja laiskoille

Enpä voinut olla vinosti hymyilemättä Elegian sarkastiselle listalle VINKKEJÄ MASENTUNEILLE. Hän on listannut lähes täydellisen vinkkilistan, miten masentunut pääsee jaloilleen.

Millanin laiskuuden ylistyksessä laiskuudesta on mielenkiintoinen näkökulma, joka veti suupieliäni ylöspäin. Terveen on kai mahdoton ajatella, että masennus vie voimat - ei se masentuneen saamattomuus laiskuutta ole.

Vaikka kyllähän niitä kahden viikon masentuneita on pilvin pimein julkisuudessa sääliä kerjäämässä, mutta tosiasiassa ei ole tietoakaan vakavasta masentuneisuudesta.

Joutilaisuutta ja laiskuutta on pidetty menneinä vuosina uskonnollisissa piireissä jopa syntinä. Lupppoaika oli käytettävä vaikkapa kessutteluun, ettei näyttäisi ihan joutilaalta.

Mitenkähän entisajan päiväunet istui tähän uskonnolliseen kuolemansyntiajatteluun laiskuudesta? Molemmalla mummoillani oli tapana ottaa tirsat lounaan jälkeen. Ja vanha setänikin oikaisi selkänsä penkille joksikin aikaa. Meillä siis ruokalepoa ei katsottu laiskuudeksi.

Savolaisia on haukuttu saamattomiksi ja laiskoiksi. Eräskin keskustelija Plaza.fi:ssa laukoo ajatuksiaan näin:

"Se on niiden (savolaisten) päähän jo lapsesta taottu, jottei kannata yrittää eikä ainakaan tehdä mitään asioittensa eteen. Se on sanottu ihan selvästi niiden savolaisten laulussakin.

"On kansa kaiken kärsinyt ja onnehensa tyytynyt". Tuollaisia nyhveröitä ei kukaan voi auttaa, kun tyytyvät aina vaam kärsimyksiinsä eivätkä tee mitään asian hyväksi, tyytyvät vaan kaikkeen paskaansa.

Lisää typeryyksiä samasta teemasta savolaisten kansanviisausarkistosta:
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Parempi pyy pivossa, kuin kymmenen oksalla.
Vaikeneminen on kultaa puhuminen hopeaa.
Todella deaktivoivaa kansanviisautta niillä."


Pahalta tuntuu tällainen sanailu, mutta sitä olen saanut kuulla ja hävetä päässäni, että olen savolaista alkuperää, vaikka Etelä-Suomessa kasvoinkin suurimman osan lapsuuttani ja osan nuoruuttani.