Itsemurha-aikeissa

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.


”Soitteli tuulet ja kauan meille

suruviestiä hiljalleen,

katseli aikaa elämän Herra,

kutsui pois sairaan ja väsyneen.”

Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.

Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?

Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…

Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.

Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.

Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhimman kissamme ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uuden annoksen insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin Diurexia ( =nesteenpoistolääke) ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut miehelleni kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää tekstiviestiä.

Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystävättereni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Mielisairaalan psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni.

Puolitoista viikkoa  mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Eilen (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.

Päivät sairaalassa kuluivat pikkuhissukseen. Jotain huolistani pystyin kertomaan hoitajille. Suuri osa murheistani jäi kertomatta. Piristyin kuitenkin sen verran, että kotiuduttani pystyin elämään mieheni kanssa jokapäiväistä elämämme. . .