Eilinen päivä meni mataen. En saanut oikein mitään aikaseksi. Istuin tv-tuolissani, yritin lukea lehteä, mutten pystynyt keskittymään artikkeliin, jota luin. Oikeastaan en kiinnostunut mistään lehden artikkelista, vaikka tavallisesti luen Hyvä Terveys -lehden ahmimalla kannesta kanteen. Tai siis kyllä artikkelit olivat kiinnostavia, mutta olo oli sellainen, että vähänpä välitin. ”Hällä väliä” asenteella olen katsellut roskaantuvaa asuntoammekin. Vessaa sentään olen jaksanut siivota. Mutta olohuone on kissankarvojen vallassa. Imuriin tarttuminen ei kiinnosta. En pidä sen äänestä ja raskaskin se on. Selkä kipeytyy, kun sen kanssa heiluu vähänkin aikaa. Harmittaahan se, että on epäsiistiä kotona, mutta nyt en jaksa tehdä asialle mitään eikä tähän aikaan yöstä voisikaan laittaa pölynimuria laulamaan. Talon hiljaisuussäännöt rajoittavat öiseen aikaan metelöimisen. Pyykit sain sentään laitettua pesukoneeseen ja kuivumaan illalla. Hyvä minä! Pyykkikori on nyt tyhjä. Kun se taas täyttyy, jaksanko välittää…
Väsyttää. Klo 3.30 ei ihmekään, mutta ei minua nukuta. Olo on levoton ja ärtyisä. Haluaisin rakastella ja nauttia orgasmista. Heräsin, kun olin saavuttamassa huippua, mutta sitten orgasmi hiipui pois enkä masturboinut. Jotenkin oman käden apu tuntuu niin teennäiseltä. Ajattelin jo herättää mieheni aktiin, mutta en kuitenkaan raaskinut viedä häneltä yöuniaan. Jotain hän mumisi unissaan, kun läksin sängystä keittiöön juomaan mehua.
Yön hiljaisuudessa on toisaalta jotain lohdullista. Vaikken nyt tästä elämästä nautikaan, niin kuitenkin olen kiitollinen monista asioista: minulla on lämmin koti, riittävästi ruokaa ja juomaa, vaatteita yms. tarpeellista, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan. Mieheni rakastaa minua ja minulla on lämpöisiä tunteita häntä kohtaan. Vaikken aina jaksakaan pitää huolta miehestäni ja kodistamme, ukkokultani rakastaa minua eikä koti katoa minnekään. Kiitän Jumalaani näistä pysyvistä lahjoista, joista saan nauttia – ainakin toistaiseksi. Mörkönä hiipii mieleeni ajatus, että mieheni sairastuu, vanhenee ja heikkenee, kuolee. Jäänkö yksin? Mitä tulevaisuus tuo osakseni? Miksi suren etukäteen sellaista, joka ei mahdollisesti edes tapahdu. Pelkään, ettei tätä hyvää elämää, jota elän, voi jatkua loputtomiin. Niin ei vain tapahdu. En jaksa uskoa, että aina olisi näin hyvin kuin nyt on. Ja kuitenkin toivon parempaa… että olisin terveempi, energisempi, valoisampi… että mieheni olisi puheliaampi ja voisimme keskustella vapaasti kaikista asioista …että taloudellinen tilanteemme olisi parempi …että saisin velkani maksetuksi …että minulla olisi sellaisia ystäviä, joihin voin tukeutua asioissa, joista en voi puhua mieheni kanssa …että olisi yleensäkin enemmän ystäviä, jotka välittävät minusta …että itsekkyyteni ei kasvaisi ihan mahdottomiin mittoihin …että Jumalani antaisi kokea läheisyyttään ja yhteyttä kanssaan.
Jumala on kaukainen Isä Taivaassa, joka myhäilee minulle. Niin sen koen. Haluaisin, että Hän ottaisi minua kädestä kiinni ja johdattaisi paratiisiin – noin hengellisesti, jo täällä tässä ja nyt. Kaipaan läheisempään yhteyteen Jumalani kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!