Vielä elokuussa mielialani vaihteli syvimmästä synkkyydestä arjen harmauteen. Ilon pilkahduksiakin näin aina välillä, mutta perusvire oli mustanpuhuva. Asioitteni käsittely vei minut pohjalle, syvään kuoppaan. Kuntoutusjakso kaupungin pienessä yksikössä oli kuitenkin tarpeen, että pääsin pohjalta ylöspäin.
Kuntoutuspaikassa en pystynyt käyttämään ylimäärin rauhoittavia, mutta kotona siihen on suuri kiusaus, koska ne tuovat hetken helpotuksen jäytävään olotilaan, joka kiusaa minua. Pikkuasiat saavat minut hermostumaan enkä halua raivota miehelleni. Ei hän ymmärtäisi.
Tiedän, ettei kuolema ole ratkaisu ongelmiini, mutta se tuntuu jotenkin rauhoittavan lopulliselta ratkaisulta tähän vellovaan olotilaani. En aio tappaa itseäni. Ja yritän lopettaa siitä kirjoittamisenkin, jos terapeuttini sanoo, että se on tuhoisaa. Mutta itse ajattelen, että minun olisi selvitettävä itselleni mm. Miksi kuolema usein on houkuttelevampaa kuin elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!