sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Mökkihöperyyden syövereissä

Yön hiljaisuudessa on mahdoton paeta ajatuksiaan, kun ei enää jaksa keskittyä Facebookin peleihin, ei voi puuhailla mitään, mikä aiheuttaa melua, kolinaa tai yleensäkään jotain ääntä; ajattelin esim. siivousta tai tiskausta, laatikoiden ja kaappien järjestelemistä yms. jotka ovat työlistallani. Yöllä on kummallisen hiljaista, että ihan korviin koskee, kun ainoa ääni on sormien näppäimistöllä aikaansaama naputus, joka ei kuulu paria metriä kauemmas.

Olen istunut koko päivän tietokoneen äärellä. Mikään muu ei kiinnosta kuin Facebookin pelit, (jäätelön syönti) ja paljonko tililläni on rahaa laittaa pelaamiseen. Elän jonkinlaisessa tyhjiössä, jota täyttääkseni keskityn pelien luomiseen ja suunnitteluun ja Facebookin nettituttavat luovat illuusion yhteydestä ihmisiin. Olen mökkiytynyt ja jäykistynyt kirjastooni tietokoneeni äärelle enkä enää edes ulos lähde, ellei ole pakko. Äidin juoksevat asiat on hoidettava, postissa käytävä, ruokakauppa- ja apteekkiasiat olen jättänyt mieheni hoitoon. Minusta on tullut erakko. Pidän yhteyttä ystäviini vain satunnaisilla sähköposti- ja tekstiviesteillä. Olen soittanut puhelimella vain äidilleni ja äidin pyynnöstä kiitospuhelun serkulleni. Seuraavaksi tulee varmaan pienin puhelinlasku vuosiin.

Mieleeni tulee muistoja menneisyydestä. Ikäviä kokemuksia, joita puran toiseen blogiini. Tänne en niitä kirjoita. En osaa enää kirjoittaa mitään tähän blogiin, koska olen tullut antaneeksi tämän liian monien tuttujen tietoon. Tämä on liian julkinen paikka. Miten blogin saa salasanan taakse? Etsin ohjetta, katselin asetuksia enkä keksinyt keinoa, miten se tehdään. Ehkä on vain poistettava tämä blogi netistä ja jatkettava toisaalla. . .


Menen oikomaan selkääni ja yritän rentoutua niinkuin kissani . . .

(klikkaa kuva suuremmaksi)

3 kommenttia:

Verna kirjoitti...

Älä katoa mihinkään! Ehdin jo odotella kuulumisiasi... Olen elänyt nuoruudessani tuon saman tunteen, kun yöllä ei voi ajatuksiaan paeta. Silloin kun olin 20 ja risat, ei minulla ollut edes tietokonetta seuranani. Eikä se tietokonekulttuuri tainnut muutenkaan olla vielä näin eläväistä... ; )

Edelleenkin harmittelen, etten asu lähempänä. Voisin "pakottaa" sinut pienelle piristävälle kävelylenkille; käytäis vaikka kahvilla! ; )

Erakoitumisvaiheenkin olen kokenut. Itse pääsin siitä vain pakottamalla itseni ulos ja ihmisten ilmoille. Ajattelin, etten suinkaan ole maailman ainut onneton/surullinen ihminen ja että aina jollain menee paremmin kuin minulla ja vastaavasti huonommin kuin minulla.

Minä tosiaan lukisin mielelläni kuulumisiasi jatkossakin! : )

(((Halaus)))

Villiviini kirjoitti...

Kuin minun kirjoittamaani... Yritä sinäkin sinnitellä - et ole yksin. Sekä laihdutuksen että masennuksen kanssa ei voi muuta kuin jotenkin pärjäillä. Itsekin äsken hölmöyttäni kävin vaa´assa, paino ei muuta tee kuin nousee. Mutta olisi kiva, jos et katoaisi täältä.

bamiella kirjoitti...

Hei Verna ja Villiviini!

Lupaan vielä kesään asti kirjoitella tänne. Sitten ehkä jatkan vain toista blogiani - tai vain pöytälaatikkokirjoittelua. On ihanaa, kun täällä saa palautetta ja löytyy vertaistukea. Sitä ei pöytälaatikosta löydä. Olette ihania molemmat!