Murheellista sairaskertomusta

Kiukuttaa ja surettaa, kun en ole kunnossa. Masennusta pukkaa ja paino nousee. En syö paljon päivässä, jotain 1500 kcal, mutta silti en laihdu vaan turvottaa, niin että vaatteet repeää. Muutenkin on mieli maassa, vaikkei mitään aihetta synkistelyyn oikeastaan ole. Tämä on sisäsyntyistä mielenmasennusta. En iloitse juuri mistään. Vaikka luettelen itselleni kaikkea, mitä elämässäni on hyvin, mm. minulla on kiva, tilava koti, mukava mies, ihanat lemmikkikissat, toimeentulo, vaatteita, ruokaa, kaikkea on tarpeeksi. Moni voisi kadehtia elämääni. Miksi minä surkuttelen itseäni?


Vaivat, jotka pitävät minut sisällä kotona, ovat rasitteita, joista en pääse, ellei lääkäri keksi jotain parannuskeinoja. Esim. selkäni kipuilee jo parin kolmen sadan metrin kävelystä niin että tekisi mieleni huutaa kivusta. Ja saunaan ei ole menemistä, ellen ota kipulääkettä. Kuumassa selkäni kipeytyy niin että tuskan hiki tulee otsalle, kun liikun vähänkään. Olisikohan jotain tulehdusta kuluman lisäksi alaselän nikamissa.

Pakkasella hengitys on vaikeaa. Hengitystiet menevät tukkoon pakkasilmassa. Hengästyn ja liikkuminen ei onnistu. Ei tee mieli lähteä ulos kävelemään, vaikka pakkasta ei olisikaan, koska selkä kipeytyy aina lyhyelläkin kävelymatkalla.

Varasin lääkäriajan jo pari kolme viikkoa sitten ja ensi perjantaina 18.3. menen terveyskeskukseen valittamaan vaivojani. Olen kirjoittanut listaa kivuista ja säryistä ym. vaivoista, ettei jäisi kertomatta mitään, mihin tarvitsen nyt apua.

Depressio on hankalin vaiva. En jaksa tehdä mitään kotitöitä. En oikeastaan jaksa edes välittää kissankarvoista matoilla ja pölyhiukkasista tasoilla. Pyykit sain sentään pantua pesukoneeseen ja mieheni ripusti ne kuivumaan. Pitkään pyykkivuori vain kasvoi kylpyhuoneen kaapissa. Lopulta kaikki eivät mahtuneet kaapin laatikkoon vaan pyykkiä alkoi kasaantua kaapin eteen pinoon. Silloin sain jostain sen verran energiaa, että ensiksi alusvaatteita sain pestyä. Kaikki olivatkin jo likaisina.

Mieli maassa on synkkää elää. Mikään ei innosta, mistään ei jaksa iloita, mitään ei jaksa tehdä, kaikki näyttää kovin turhalta ja olen itseeni pettynyt, turhautunut ja suorastaan vihainen. Suututtaa, kun en saa mitään aikaan. Päivät toisensa jälkeen kuluvat eikä juuri mitään muistoja jää. Arki näyttää harmaalta ja mieli mustalta.

Ruokaa en ole laittanut moneen kuukauteen. Valmisruuilla en laihdu vaikka laskin, etten syö kuin 1500 kcal edestä päivässä. Olen turvoksissa, aineenvaihdunta säästöliekillä. Laihdutukseen tarvitsen nyt varmaan ravitsemusterapeutin ja lääkärin apua. Ja liikuntaan tarvitsisin ohjeita, mitä tehdä, että aineenvaihdunta pysyisi vilkkaana, ettei turvottaisi. Vai onko turvotus jostain muusta kuin liikunnan vähyydestä johtuvaa?

Näen painajaisia öisin. Nukun pätkittäistä unta eli heräilen usein. Menen aamuyöllä tv-tuoliin istumaan, koska siinä asennossa on helpompi olla. Pitkällään tuntuu joskus kuin hengitys salpautuisi ja hengitystiet olisivat tukossa. Kun nousen istumaan, hengitys sujuu paremmin. Kun hereillä olo alkaa jo pikkutunneilla aamuyöstä, iltasella kuuden aikaan olen valmis nukkumaan, niin väsynyt olen. Masennuslääke väsyttää entisestään ja iltayön 3-4 tuntia nukun sikeästi.

Painajaisista jää kauhunomainen pelko vaivaamaan joskus pitkälle päivään asti, Tunteesta on vaikea päästä eroon ja yritän karkottaa sitä pelaamalla Facebookin nettipelejä saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Enää ei kirjojen tai lehtien lukeminen suju. En jaksa keskittyä tarinoihin ja kertomuksiin. Lukeminen on alkanut tuntua työläältä. Vain nettiyhteisön ystävien kuulumisia olen jaksanut lueskella, mutta viesteihin vastaaminen ja niiden kommentoiminen on jäänyt vähiin.

Lauhempaa

En pysy mukana ajanjuoksussa. On jo maaliskuu pitkälti menossa enkä ole mitään saanut kirjattua ylös tähän "päiväkirjaan". Muukin kirjoittelu on supistunut lyhyisiin viesteihin Facebookissa ja parissa nettiyhteisössä, johon kuulun. Olisi aika panna tämä blogi pakettiin, sulkea se ja lopettaa kokonaan. Mutta en halua sulkea tätä kanavaa purkaa ajatuksiani. Pari vuotta sitten tämä kirjoittelu oli hyvin tärleä osa elämääni ja saattaa tulla täekeäksi taas tulevaisuudessa kenties...

Helmikuun pakkasista päästiin sentään. Pitkään olikin tosi kylmää. Nykyisin on vain yöllä on pakkasta. Päivällä lämpötila nousee vähän +0°C yläpuolelle siis muutamaan lämpöasteeseen. Tänäänkin on ihanteellinen ulkoilusää. Aurinko paistaa, tuuleksii vähän eikä ole pakkasta. Mutta kehtuuttaa ruveta pukemaan päälle ulkovaatteita ja lähteä tallustelemaan tietä pitkin. En ole ulkoihminen vaan kotikissa, joka oloasussani viihdyn lämpimissä huoneissa poissa tuulesta ja kaukana lumesta. Tiedän, että minun pitäisi ryhdistaytyä ja tehdä ulkolenkki päivittäin, mutta itsensä pakottaminen siihen on vaikeaa.

Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen radio Deitä. Väliin kissani tulevat katsomaan, miksi tuijotn näyttöruutua niin pitkään.

Kuvassa Timi-kissa tuijottaa minua kuin ihmetellen, ettei tajua, mikä tuossa näyttöruudussa kiehtoo. On se vaan kumma - päivästä toiseen hän istuu ruudun äärellä ja tuijottaa sitä kiinteästi ...

Pakkaspäiviä

On aurinkoista ja -18°C pakkasta. Ikkunasta vetää ja varpaitani paleltaa. Etsin huopatossujani ja ne löydettyäni pettymys oli suuri, kun ne eivät sovi enää jalkaan, ei ainakaan villasukan kanssa. Pidän tossut jalkojeni alla lappeellaan. Suojaavat sentään lattian kylmyydeltä.

Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .

Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.

Asiasta toiseen ja kolmanteen

Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.

Kun menin naimisiin  yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.

Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .

Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .

Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?

Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.

HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.

Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?

Ajatuksenjuoksuni pätkiä

Sanaton möykky sisimmässäni painaa ja hiertää mieltä. En tiedä, miten kertoa oloani. En löydä adjektiiveja, joilla kuvata ahdistuksen tapaista tyhjyyden tuntua, joka puristaa kasaan ja jättää sanattomaksi. Yritän muistella mukavia hetkiä, jotta ahdistus väistyisi:

Ystävän päivänä kokoontui nettiryhmämme jäseniä viettämään iltaa nettiyhteisömme perustajan luona. Rupattelimme, söimme salaattia, liha- ja broileripullia, lohikeittoa, fetajuustoleivonnaisia ja päälle kakkukahvit. Oli kiva tavata ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia nettiyhteisössämme.

Ajatuksenjuoksuni katkesi, kun kännykkäni alkoi hälyttää ja muistuttaa Facebookin FarmTown-pelissä olevan porkkanasadon olevan valmis korjattavaksi. Siirryn pelaamaan peliä.

Yökypelin ajatusmyllystä

Neljän tunnin unien jälkeen heräsin siihen, kun kissa tassutteli jalkojeni yli sängyllä. Menin juomaan vettä ja sille tielleni jäin hereille. Katselin Amerikoista tulleita kirjeitä, joissa on kilpailuun osallistumislomakkeita. Monta kisaa on meneillään ja pariin kolmeen olen osallistunut. Kahteen kisaan vielä jatkoin osallistumista – toiveena saada 15000 Amerikan dollaria. Saattaa olla turhaa rahan menoa osallistua noihin kilpailuihin, mutta ajattelin niin, jotta koska en polta tupakkaa, voin viisieurosia laittaa kilpailuihin. Keväällä sitten nähdään, toteutuuko toiveeni.


Olen ollut aika lamassa ja muut kuin rahatoiveet ovat unohtuneet. Kyllä ihmisellä pitäisi olla unelmia, että tässä elämässä jaksaisi päivästä toiseen. Mutta nyt tuntuvat unelmat kaikonneen mielestäni ja vain teräksenharmaa, kova ja kylmä mieliala on päällimmäisenä. Selkä kipuilee ja päätäkin särkee usein. Olen surullinen, tarmoton ja aloitekyvytön. En saa mitään aikaan. Olen vain ärtynyt – pikku asioistakin. Nukun huonosti, vain sen ajan kuin iltalääke vaikuttaa. Taidan olla depressiossa. Pitäisi käydä lääkäriltä kysymässä, josko tuota lääkitystäni tarvitsee muuttaa ja ehkä lisätä. Huokaus. Tuntuu vain kovin työläältä ajatellakin, että varaisin aikaa terveyskeskukseen; ei tee mieli ajanvaraukseen mainita syytä, miksi haluan lääkäriin. Täällä kotikaupungissani aina kysyvät sitä ja päättävät, olenko nopean avun tarpeessa vai pannaanko aika jonon hännille. Jotenkin tuntuu ikävältä, jos aika varataan jonnekin kahden kolmen viikon päähän.

”Hällä väliä” –mieliala valtaa alaa ajatuksissani. Sama kai se on, hypinkö ilosta vai nyhjäänkö tyhjää tv-tuolissani ja tietokoneen äärellä täällä kotona. Ketä se liikuttaa? Niin, miehenihän siitä kärsii, etten jaksa ottaa häntä huomioon. Hän taitaa olla aika yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella tai puuhata jotain miesten juttuja. Harmi! Minustakaan ei ole hänelle juuri iloa.

Helmikuun ensimmäisen yön mietteitä

Eilinen päivä meni mataen. En saanut oikein mitään aikaseksi. Istuin tv-tuolissani, yritin lukea lehteä, mutten pystynyt keskittymään artikkeliin, jota luin. Oikeastaan en kiinnostunut mistään lehden artikkelista, vaikka tavallisesti luen Hyvä Terveys -lehden ahmimalla kannesta kanteen. Tai siis kyllä artikkelit olivat kiinnostavia, mutta olo oli sellainen, että vähänpä välitin. ”Hällä väliä” asenteella olen katsellut roskaantuvaa asuntoammekin. Vessaa sentään olen jaksanut siivota. Mutta olohuone on kissankarvojen vallassa. Imuriin tarttuminen ei kiinnosta. En pidä sen äänestä ja raskaskin se on. Selkä kipeytyy, kun sen kanssa heiluu vähänkin aikaa. Harmittaahan se, että on epäsiistiä kotona, mutta nyt en jaksa tehdä asialle mitään eikä tähän aikaan yöstä voisikaan laittaa pölynimuria laulamaan. Talon hiljaisuussäännöt rajoittavat öiseen aikaan metelöimisen. Pyykit sain sentään laitettua pesukoneeseen ja kuivumaan illalla. Hyvä minä! Pyykkikori on nyt tyhjä. Kun se taas täyttyy, jaksanko välittää…


Väsyttää. Klo 3.30 ei ihmekään, mutta ei minua nukuta. Olo on levoton ja ärtyisä. Haluaisin rakastella ja nauttia orgasmista. Heräsin, kun olin saavuttamassa huippua, mutta sitten orgasmi hiipui pois enkä masturboinut. Jotenkin oman käden apu tuntuu niin teennäiseltä. Ajattelin jo herättää mieheni aktiin, mutta en kuitenkaan raaskinut viedä häneltä yöuniaan. Jotain hän mumisi unissaan, kun läksin sängystä keittiöön juomaan mehua.

Yön hiljaisuudessa on toisaalta jotain lohdullista. Vaikken nyt tästä elämästä nautikaan, niin kuitenkin olen kiitollinen monista asioista: minulla on lämmin koti, riittävästi ruokaa ja juomaa, vaatteita yms. tarpeellista, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan. Mieheni rakastaa minua ja minulla on lämpöisiä tunteita häntä kohtaan. Vaikken aina jaksakaan pitää huolta miehestäni ja kodistamme, ukkokultani rakastaa minua eikä koti katoa minnekään. Kiitän Jumalaani näistä pysyvistä lahjoista, joista saan nauttia – ainakin toistaiseksi. Mörkönä hiipii mieleeni ajatus, että mieheni sairastuu, vanhenee ja heikkenee, kuolee. Jäänkö yksin? Mitä tulevaisuus tuo osakseni? Miksi suren etukäteen sellaista, joka ei mahdollisesti edes tapahdu. Pelkään, ettei tätä hyvää elämää, jota elän, voi jatkua loputtomiin. Niin ei vain tapahdu. En jaksa uskoa, että aina olisi näin hyvin kuin nyt on. Ja kuitenkin toivon parempaa… että olisin terveempi, energisempi, valoisampi… että mieheni olisi puheliaampi ja voisimme keskustella vapaasti kaikista asioista …että taloudellinen tilanteemme olisi parempi …että saisin velkani maksetuksi …että minulla olisi sellaisia ystäviä, joihin voin tukeutua asioissa, joista en voi puhua mieheni kanssa …että olisi yleensäkin enemmän ystäviä, jotka välittävät minusta …että itsekkyyteni ei kasvaisi ihan mahdottomiin mittoihin …että Jumalani antaisi kokea läheisyyttään ja yhteyttä kanssaan.

Jumala on kaukainen Isä Taivaassa, joka myhäilee minulle. Niin sen koen. Haluaisin, että Hän ottaisi minua kädestä kiinni ja johdattaisi paratiisiin – noin hengellisesti, jo täällä tässä ja nyt. Kaipaan läheisempään yhteyteen Jumalani kanssa.

Amarylliksen varsi katkesi

Niinhän siinä sitten kävi, että ihan minua ilahduttaakseen Amaryllis kasvatti VIISI, SUURTA KUKKAA kolmanteen varteensa. Mutta hoikka, pitkä varsi ei kestänyt kukkien painoa - tai sitten kissa oli asialla -  ja varsi katkesi. Laitoin katkenneen kukkavarren maljakkoon -  ja siellä se vieläkin koristaa ruokapöytäämme.

Nyt en tiedä, säilyttäisinkö amarylliksen sipulin ja antaisin sen kasvattaa vihreitä lehtiä ja yrittäisinkö saada sen kukkimaan ensi vuonnakin. En oikein luota viherpeukalooni. Enkä ole aikaisemmin pitänyt amaryllistä sen kauempaa kuin se on kukkinut ja heittänyt roskikseen. Olen aina joulun alla ostanut uuden amarylliksen. Voisi kai sitä yrittää kasvattaa - Olisiko teillä ohjeita, pitääkö sille pitää "kuiva kausi" vai kastellaanko sitä enemmän kesän ajan ja annetaan lehtien kasvaa suuriksi ja mitä sitten? Pitänee kysyä kukkakauppiaalta tai joltain puutarhurilta, ellette te tiedä.

Amaryllis

Nyt se jouluksi ostamani amaryllis on kasvattanut piiiiitkän varren ja avannut kaksi kukkaa. Kaksi on vielä nupulla. Kasvin kaksi ensimmäistä vartta ovat jo kuivuneet ja leikattu pois. 

Onhan se mukavaa, kun ukkokullan syntymäpäivänä kukka kukkii. Syntymäpäiväsankari itse ei halunnut, että mitään ostettaisiin lahjaksi. Lieneekö hänellä jotain immateriaalisia lahjatoiveita. En ole vielä rohjennut kysyä tai tarijota mitään.

Kuinka kaunis amaryllis siitä kehittyykään, kunhan nupulla olevat osat avautuvat.

Viiveellä kaunista

Kasvoihan siitä joulukukaksi ostamastani amarylliksestä kaunis kukka. Ja kun ensimmäinen kukkavarsi on jo kuivumassa, kolmas varsi kasvaa täyttä häkää kasvattaen kukkanuppua. Joten saan nauttia joulukukastani vielä jonkin aikaa. Edellisvuosien amarylliksissä on ollut isommat kukat, mutta on tämä pienempi versio yhtä kaunis.

Kissat ovat antaneet kukan olla rauhassa, mutta kukan vierellä oleva digiboxi ja DVD-soitin olivat saaneet kyytiä viime yönä. Ne olivat kaapin takana johtojensa varassa roikkumassa. Digiboxi ei heitosta ole moksiskaan, mutta miten lienee DVD-soitin. Sitä en ole kokeillut. (huokaus) Jos tuo penteleen kissa on sen särkenyt, en tiedä, mitä kirosanoja sille latelen. Varmaankin syyllinen on Täplä, mustavalkoinen kissamme. Sillä on tapana ryntäillä vauhdilla tuon kaapin päälle. Nyt kun se ei voi syöksyä DVD-soittimen/digiboxin vierestä, koska siinä on tuo kuvassa oleva komistus, niin kissa on syöksynyt digiboxin päälle, jarruttanut siinä ja boxi on luisunut kaapin taakse vetäen soittimen perässään. Niin sen on täytynyt mennä. Toruminen ei enää auta, koska kissa ei tiedä, mistä torun sitä nyt, kun tapahtumasta on ties kuinka kauan aikaa. Sadatteleminen ja kiroileminenkaan ei auta. Ne nostavat vain verenpainettani, jota pitäisi seurata. (huokaus)Mutta kun en ole saanut ostetuksi isompaa mansettia mittariini, en saa mitattua verenpainettani. Hauikseni on kerännyt rasvaa ympärilleen niin paljon, ettei mansetti yllä ympärille. (huokaus)

Eikä tähän huokailuni lopu. Mutta turha mun nyt on tänne enempää huokailujen aiheita kirjoittaa. Tulen vain surulliselle mielelle. Ettekä te jaksa lukea huokauksien aiheitani. Ihmettelen, että yleensä kukaan käy sivuillani, koska kirjoitan niin harvoin mitään kiinnostavaa. Yleensäkin tämä bloggamminen on jäänyt kovin vähäiseksi tänä vuonna. Ei ole ollut tarvetta tarinoida ...

Enkä minä osaa juuri muusta kirjoittaa kuin itsestäni ja kissoistani. Ukkokultani mainitsen joskus ohimennen ja pari ystävääkin on tainnut löytää tiensä tarinoitteni joukkoon. Tavallisen hiljaisesta elämästäni ei paljon kirjoitettavaa ole. Nyt kun pahimmat kriisit on terapiassa puitu tai sujuvasti ohitettu ja painettu mielen pohjalle piiloon, on ollut oikeastaan suhteellisen hyvä olla. Paniikkikohtauksia ei ole ollut aikoihin. Ahdistusta lääkitään "pumpuliin" ja aivojen kemia toimii kai niinkuin pitääkin, koska en tunne itseäni masentuneeksi. Mitenkähän kävisi, jos jättäisin depressiolääkkeet ja ahdistusta lievittävät rauhoittavat syömättä. Siis olen miettinyt, että olisiko aika purkaa lääkitystä ja vähitellen luopua noista "kainalosauvoista"... vai olenko lopun ikääni lääkityksen tarpeessa? Muuttuisiko aivojen aineenvaihdunta pahasti ilman lääkkeitä?

Sietäisinkö ajoittaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ilman lääkitystä? Ovat ne olleet niin pahoja kohtauksia, että syön mieluummin parit pillerit kuin päädyn siihen tilaan, jossa olen muutaman kerran ollut - aivan kuolemanpelon vallassa saamatta hengitettyä kunnolla. On vaikea kuvata sitä kauhua, mitä olen kokenut paniikissa ollessani. Enkä taida nyt ruveta muistelemaankaan sitä sen tarkemmin. Lääkärini terveyskeskuksessa ei taida tietääkään sielunelämästäni, koska ei hän ole lukenut sairaalan papereita, joita jo aikamoinen pino on kertynytkin. Olisi joskus mielenkiintoista palata katsomaan, miten lääkärit ja hoitajat hoitopaikoissa ovat minut ja ongelmani nähneet, kuinka olen osannut tuoda heille esille henkisen ahdinkoni - jos ollenkaan.