Sammunut älypuhelin

Kuinka olenkaan riippuvainen siitä, että olen tavoitettavissa ja puhelimeni päässä on joku, jolle soittaa. Eilen olin onneton, kun en saanut puhelinta toimimaan. Se oli mustana ja kuuma kuin tulikekäle. Eloton, valoton, musta laatta. Se oli ollut siinä auringonpaisteisella pöydällä pari tuntia ja luulin sen jo simahtaneen. Mutta se antoi elonmerkkejä kilahtamalla aika ajoin, kun sähköpostiviesti saapui. Etsin ohjetta lehtisestä, joka tuli puhelimen mukana kaupasta. Siinä ei ollut mitään sammuneesta älypuhelimesta.

Rupesin googlaamaan ohjetta, mitä voisin puhelimelle tehdä. Silmiin osui tekstejä MITÄ EI SAA ruveta tekemään vaan antaa asiantuntevan huoltajan tehtäväksi, Eurot pyörivät silmissäni, ei mulla näin loppukuusta ole rahaa mihinkään. Ja sitten sattumalta löysin sivun, missä puhuttiin puhelimen resetoimisesta. Minä, keski-ikäinen täti en ole kuullutkaan moista sanaa. Vaan HYVÄ MINÄ, sain puhelimen toimimaan parilla napinpainalluksella.

Kyllä ohjekirjassa saisi olla moiset ohjeet vai tietääkö nykynuoriso, jotka  syntyvät älypyhelimen viereen  ja jo äidinmaidossaan imevät kaiken tiedon, josta meikäläinen on jäänyt paitsi, koska minun nuoruudessani ei ollut tietoakaan älypuhelimista.

Olo tuntui huojentuneelta ja orpo kaikerrus sydänalassani hävisi, kun kännykkä heräsi eloon ja näytti taas ajankulkua, kuvia ystävistäni, joille voin soittaa. Kuuntelin kolmea puheviestiä, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.