Yön hiljaisuudessa hukkaan itseni ja mielikuvitus lähtee laukkaamaan omia teitään. Yritän pyristellä todellisuuteen ja hätistän mielestäni uhkakuvat, joita mielikuvitukseni loihtii. Menin psykoosiin viimeksi, kun en jaksanut pitää itseäni koossa. Hoitajat sairaalassa olivat mielessäni vartijoita, jotka vahtivat, että pysyn sisällä. Onneksi selvisin psykoosista muutamassa päivässä. Mutta kotona oleminen ei ole tuntunut turvalliselta. Psykoosin mielikuvat henkeäni uhkaavasta huumejengistä tulee yhä uudelleen mieleen ja pelko alkaa kalvaa mieltäni. Luottamukseni Jumalan suojelukseen on heikko, miltei kuollut.
Lapsena opin turvaamaan Jumalaan enkä ilman iltarukousta mennyt nukkumaan. Ellei äitini rukoullut, lausuin itse: "Ilta on tullut Luojani. Armias ollos suojani. Aamulla jos en nousisi, Taivaaseen ota tykösi." Ajatus Taivaasta oli turvallinen; en katoaisi olemattomiin, vaikka kuolisin. Uskoin, että Taivaan Isä huolii minut luokseen. Nyt en ole niin varma. Mitä hyvää Jumala näkee minussa, että haluaisi ikuisesti pitää minut luonaan? Ei minussa ole mitään hyvää. Sairas mieli vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!