Näin se menee

Näin tämä vuosi menee: blogiviesti odottaa toistaan. Elämä kuluu päiviä kirjaamatta, ajatuksiani esille tuomatta. Jotenkin olen jumissa. Kaikki ajatukseni klimpissä jossain aivojeni uumenissa, mistä ne eivät näyttäydy kuin kummallisina unina, joita on vaikea pukea sanoiksi. Viime yönä unet loppuivat kello kahden aikoihin, mistä lähtien olen kirjoittanut pari viestiä nettiyhteisöihin, joihin kuulun ja pari sanaa Facebookiin toiveena, että joku siihenkin viestiini vastaisi. Saapa nähdä, saavatko sanani vastakaikua naamakirjan hälinässä.

Minussa ei ole kirjailijan vikaa. Ellen ole sillä tuulella, että haluaisin ilmaista itseäni tai tuoda esiin mielipiteitäni, mikään ei saa minua kirjoittamaan. Nykyään yhä harvemmin olen ollut sillä tuulella, että jotain olisi intoa tai edes mielihaluja tuoda esiin ajatuksistani. Olen kotonakin hiljaa. Miehenikin on hiljainen. Elämme omissa kuplissamme. Ilman dialogia. Mieheni sentään yrittää aloittaa keskustelua kahvipöydässä mainitsemalla jotain säästä. Minä murahdan vastaukseksi pari sanaa. Ja siihen keskustelumme sitten lopahtaa. Juomme kahvimme hiljaisuuden vallitessa. Enää se ei edes häiritse minua.

En kuitenkaan haluaisi jatkaa näin. Tiedän kokemukesta, ettei ole terveellistä elää tuulettamatta ajatuksiaan. Vuorovaikutus ja keskustelu on tärkeä osa parantumista (masennuksesta, jota sairastan). Eikä se ole loppujen lopuksi kovin kivaa olla yksin pääsemättä lähelle toista. Vanhemmiten läheisyyden kaipuu on vain lisääntynyt; ei niinkään kosketus- vaan hengen yhteys. Sielujen sympatia.

Lapsena minulla oli sydänystävä ja hänen kanssaan koin sellaista yhteyttä, ymmärtämystä ja lämpöä, jota kaipaan elämääni nyt. Onko sydänystävyyttä mahdollista kokea enää aikuisena. Jotain sellaista koin mieheni kanssa, kun seurustelimme. Minne se sielujen sympatia on kadonnut suhteestamme?