Elämä vie eteenpäin

Koko kesäkuu hurahti enkä muistanutkaan, että minulla täällä blogi. Ei ole ollut tarvetta kirjoitella tänne. Elämä on vienyt eteenpäin. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa enemmän kuin aiemmin. Ja facebookin pelit vievät paljon aikaani ja ajatuksiani.

Olo on tuntunut toisaalta paremmalta kuin vuosikausiin, toisaalta jonkinlainen tyytymättömyys itää mielessäni. Tämä elämä, jota elän, ei ole sitä, mitä haluaisin. Mutta en minä tiedä, mitä minä haluaisin. Enemmän aikaa ystävien seurassa, läheisempää suhdetta mieheeni, matkustelua ja rantalomaa. Näitä tuli nyt ensiksi mieleeni. Ja huomaan, että toiveet leppoisammasta elämästä on toteutunut, Paniikkikohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan ja ahdistuneisuuskin on miltei poissa. Vain kaupungille lähtiessä hieman vapisen entisestä muistista ja hiki nousee otsalle, kun pitäisi linja-autoon astua. Mutta yleisesti ottaen oloni on mukava, ei painostava - niinkuin vielä vuoden alussa.

Varmaankaan en ilman lääkitystä eläisi näin leppoisasti. Olen tyytynyt ajatukseen, että joudun lopun elämääni syömään mielialalääkkeitä. Ne ovat kuin kainalosauvat jalkansa katkaisseelle. Minun mieleni muserrettiin jo lapsena ja vaikka eheytymistä on tapahtunut, en koe olevani terve ja työkykyinen. Stressinsietokykyni on heikko ja itsetunto-ongelmat vaivaavat edelleen. Seksuaalinen elämäni on epätyydyttävää, mutta en tee yritystäkään pyrkiäkseni parempaan. Olen tyytynyt siihen, mitä se on. Tiedänhän, että minua rakastetaan, Mieheni osoittaa sen joka päivä suukottelemalla minua ja huolehtimalla arjen kulusta = käy ruokakaupassa, hoitaa kissojemme hiekka-astiat, maksaa laskuja, huolehtii, että syön ja otan lääkkeeni. Minä rakastan miestäni.