lauantai 18. toukokuuta 2013

Hymy huulillani



Valtavaa rakkautta koettuani on helppo hymyillä miehelleni, omalle kuvalleni peilissä ja koko maailmalle. Unessani viime yönä tartuin Isän, Jumalan käteen ja kävelimme ihanassa puutarhassa.

Olin harmissani herättyäni, että täällä olen vielä, kerrostalon makuuhuoneessa, kotona. Mutta toisaalta olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Olen kiitollinen siitä, että hoitajat sairaalassa olivat ystävällisiä minulle. Harmi, vaan etten rohjennut kertoa peloistani, häpeästäni ja murheistani juuri kenellekään. Itku tuli, kun aloitin kertoa hoitajalle, mitä kuuluu. Toisin ajoin sairaalassa olin taas kepeällä  mielellä, mutta vasta huonetoverin saatuani, juttu alkoi luistaa.

Halusin päättää päiväni ja mietin kuumeisesti, miten se onnistuisi kivuttomasti ja lopullisesti. Ahdistuskohtauksia seurasi suunnaton väsymys ja olin elämääni turhautunut, tuskastunut ja neuvoton suhteessa puolisooni. Koko kevättalven hoin itselleni: "Ei tule kesää." Kun koivut puhkesivat hiirenkorvalle, ahdistukseni kasvoi ja pakonomainen tarve saada kuolla pois täytti mieleni. Torstai 16.5.2013 oli tarkoitus olla se elämäni viimeinen päivä.

Rintaa puristi ja odotin hiljaa sydämeni pysähtyvän. Puoli tuntia odotin ankaran kivun vallassa. Murtunut olkaluuni kipuili myös ja vatsaan koski. Hengitykseni salpautui, hiki tuli otsalle, paniikkia pukkasi. Soitin hoitajalleni, mutten osannut kertoa, mistä on kysymys...

Kysymys on vaikea, monitahoinen ja käsittämätön. Ei ole minulle selvinnyt kokonaan, miksi
ahdistuskohtaukset tulevat ja olen ymmyrkäisenä sykkyrällä aika ajoin ja keho reagoi kipuillen. Harmi, kun sydän ei enää kestä. . .






Ei kommentteja: