keskiviikko 15. elokuuta 2012

Minä tahdon tähtiin

Pääsin sanomasta, että niinköhän masennus helpottaa, kun jo tänään maatamatava alakulo iski mieleeni. Kerroin terapeutille pelkojani mieheni suhteen. Hänellä on uniapnea ja pitkät hengityskatkot ovat huolestuttaneet minua kovasti. On tullut ajatuksia, että kuoliko hän nyt ja mitä mä teen jos hän on kuollut. Mutta aina hengitys on jatkunut tauon jälkeen - ja minä olen hengähtänyt helpotuksesta.

Mutta se, että mieheni nukkuu niin paljon eli melkein 12-tunnin yöunet ja aamiaisen jälkeen viekä 3-4 tunnin unet ovat jättäneet minut yksinäiseksi henkisesti  - ja minusta on tullut hiljainen ts. en osaa tuoda julki ajatuksiani sittenkään kun mieheni on hereillä. Tunnen olevani hylätty omiin ajatuksiini. Mieheni ei niitä kysele, hän vain uinuu unimaailmassaan ja yli kaksi viikkkoa hän makasi sohvalla katsellen Lontoon olympialaisia. Onneksi ne loppuivat niin pääsee katsomaan muutakin kuin urheiluselostuksia. (Harmi kun toinen televisiomme ei toimi. Sen digisovitteimessa on jokin vika,)

Parisuhteemme ei toimi oikein. Tunnen olevani miehelleni ennemminkin sisko kuin vaimo. Terapeutti puhui kumppanudesta, joka kasvaa pitkän avioliiton myötä. Onhan se hyvä, että meillä on se yhteys. Mutta minä haluaisin olla rakastajatar, jota mieheni ihailee.Kaipaan enemmän tunteita peliin. Kumppanuus on hyvä ja turvallinen olotila. Mutta se ei herätä tunteita elämään niinkuin rakastelu. Terapeutin toteamus, että seksuaalisuus hiipuu, jos ei harrasta seksiä. Pitemmän ajan kuluessa se vain häipyy pois. Ei kai vaan ole tapahtunut niin meille. Vaikka ujostelen miestäni, tahdon seksiaktia ja orgasmeja; mielenlentoa taivaisiin ja ihanaa raukeutta rakastelun jälkeen.

2 kommenttia:

Mirikuu kirjoitti...

Voin hyvin samaistua tuohon yhteiselon hiljaisuuteen. Minustakin välillä tuntuu, että vaikka kumpikin on kotona koko päivän, ei välttämättä puhuta juurikaan. Ainakaan mitään muuta kuin jotain arkista, esim."mitä syödään?" tai "onko pyykkiä?". Etenkin viime talvena kun miehen masennus oli pahimmillaan ja itse olin melko kiireinen, niin ei jotenkin syntynyt keskustelua spontaanisti. Silloin oli seksiäkin harvemmin.

Nyt kesällä on asiat onneksi muuttuneet parempaan suuntaan, kun miehen vointi on parantunut ja ollaan vietetty yhdessä aikaa, siten että ollaan oikeasti läsnä, eikä aina vain katsota jotain näyttöä...

Ehkä helpoin keino saada suhteeseen eloa on kertoa toiselle omista ajatuksistaan ja tarpeistaan. Ja samalla kysellä onko toisella sama fiilis, että yhteys on hiipunut entisestä. Ehkä toinen ei ole sitä ehtinyt huomaamaankaan. Se ainakin on totta, että jos jotain asiaa ei säännöllisesti tee, sen tekeminen muuttuu vaikeammaksi ja kynnys tehdä aloite kasvaa. Onpa kyse seksistä, keskustelusta tai vaikkapa liikuntaharrastuksesta joka jää kalenterista ajan myötä pois. Parisuhteessa toivottavasti keskustelun tai seksin kynnys ei kasva liian suureksi, sillä ne ovat tärkeitä osa-alueita. Fyysinen läheisyys tukee sosiaalista läheisyyttä ja toisin päin. Toivon, että et jää yksin ajatustesi kanssa, vaan uskallat jutella miehesi kanssa niistä.

Leena Kärras kirjoitti...

Tässäpä aihe josta huomasin itse kirjoittaneeni todella vähän vaikka sanottavaa olisi vaikka kuinka paljon. Joten kiitos että herätit tämän kohdan minussa :-)

Minulla on jotenkin sellainen kokema että kun olin oikein masentunut niin todellakin toisen ihmisen lähellä oleminen oli ajoittain hyvinkin vaikeaa. Oman tilan tarve oli suunnattoman suuri ja kyky olla sosiaalisissa suhteissa oli niin ohut että hetken jaksoin olla toiselle läsnä ja siinä se sitten siltä kertaa.

Meidän parisuhteessa oli oikea syöksykierre, romahdimme molemmat omiin syövereihimme suunnilleen samaan aikaan. Joten olimme sitten siellä pohjallakin niin tömäyksen tyrmäämät että sanoja toisillemme ei oikeasti ollutkaan. Eikä niitä ollut vähään aikaan. Sillä jotta kykenimme luomaan parisuhteemme raunioista jotakin uutta tarvitsimme sanoja. Sanoja jotka kertoivat jotakin siitä mitä koimme omassa elämässämme.

Itseasiassa jonkin verran tuli laskettua mustaa huumoria siitä että mieheni opetteli tulkitsemaan minua äännähdyksistä.

Seksuaalisuus oli jotakin mikä piti meidät kiinni toisissamme silloin kun sanoja ei ollut - seksuaalisuus ja hellyys. Tästä suuri kiitos kumppanilleni, sillä masentuneena kynnys seksiin kasvoi valtavan kokoiseksi, ja hän herätti minut sieltä horteesta.

Sanat joita yritimme käyttää aiheuttivat usein ongelmia sillä herkillä ollessamme kovin helposti ymmärsimme toisemme väärin. Kesti aikaa ennen kuin keskustelut alkoivat muodostua hedelmällisiksi, ennen kuin aloimme oikeasti rentoutua ja laskea leikkiä ja nauramaan jälleen.

Aikamoinen matka näin jälkikäteen ajatellen. Enkä silloin siellä parisuhteemme raunioissa voinut kuvitellakaan että se vielä joskus toimisi.. ihmeitä tapahtuu.. kun vain uskaltaa ottaa sen askeleen että lähtee tavoittelemaan jotakin parempaa..

Tässä se kirjoitus josta mainitsin vaikkei se näin lukien kummoinen olekaan ;-) http://elamarakastettuni.blogspot.fi/2011/08/kasvua-yksilona-ja-parisuhteessa.html