torstai 5. elokuuta 2010

Arkea

Nyt tuntuu elämä olevan ruodussa, kun blogikirjoittelu sujuu ja olen päässyt vähän jyvälle, missä mennään. Olen lueskellut seuraamiani blogeja ja kulkenut pienen matkaa kunkin seurassa. Se tuntuu merkitykselliseltä. Unohdin kesä-heinäkuussa kokonaan blogit eli blogipaasto nälkiinnytti mieleni. Siinä mielessä, että ajatukseni pyörivät vain omissa asioissani. Vaikka tapasin ystäviäni, jutut kulki oman navan ympärillä. Mutta kun taas olen lukenut blogejanne, tuntuu kuin ilma olisi raikastunut sateessa - noin henkisesti siis. Olen saanut uutta ajateltavaa ja uusia näkökulmia. Olisi kiva taas saada kommentteja teksteihini ja uutta ajateltavaa enemmänkin.

Aurinko meni pilveen ja näyttää kuin alkaisi sataa. Naapurit juttelevat kovaäänisesti avonaisen ikkunani alla. Asun toisessa kerroksessa. Pienten lasten äidit kokoontuvat penkille istumaan ja seuraamaan lastensa leikkejä hiekkalaatikolla ja kiipeilytelineellä. En aivan saa selvää, mistä he puhuvat - jotain kepeää - ja naureskelevat. On se hyvä, että heillä on toisensa. Saavat rupatella mukavia aikuisten kesken. Muutoinhan he ovat paljolti vain lastensa kanssa. Kotirouvat. Tekisi mieleni mennä rupattelemaan heidän kanssaan, mutta tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska minulla ei ole tenavaa, jota vahtia.
 < huokaus >

Onneksi ei olekaan enää lasta, En minä jaksaisi olla vastuullinen vanhempi koko aikaa. Oman itseni hoitaminen ja mieheni huoltaminen riittää minulle. Me elämme toisillemme - tai oikeastaan ominemme. Vähän omissa maailmoissaan kumpikin. Mieheni tv-ruudun äärellä urheilua seuraten ja minä tuijottaen tietokoneen ruutua - milloin mitäkin lukien ja pelaten facebookin pelejä. Ruokailemme ja vietämme kahvitauot yhdessä. Siinä vaihdamme ne pari kolme asiaa, joita meillä on toisillemme sanottavaa.

Emppu-kissan tulehtunutta silmänympärystä hoidamme yhdessä. Mieheni pitää kissaa paikoillaan, kun minä puhdistan Betadinellä silmän ympäryksen ja laitan antibioottivoidetta. Kissa on onneton kauluri kaulassaan voiteen laiton jälkeen. Mutta muutoin se nuolisi voiteen pois. Jotta voide pääsee imeytymään ihoon, sen on pidettävä kauluria pari tuntia. On se aina niin helpottuneen ja kiitollisen näköinen, kun otan kaulurin pois kaulasta....

2 kommenttia:

Delilah kirjoitti...

Voisit aivan hyvin liittyä talon pihalla lastensa kanssa olevien naisten seuraan, vaikka Sinulla ei lasta olisikaan. Sinut otettaisiin pian yhdeksi joukkoon ja apusi lisäsilminä kiitollisuudella vastaan. Ties vaikka löytäisit sieltä kuinka mukavaa seuraa.

Kaulus ei varmaankaan tunnu mukavalta kissan kaulassa, mutta kuten totesit, se on välttämätön. Pian se paranee ja pääsee eroon käädyistään. Aika säälittävän näköinen se on. Tuoltakohan tuntuu niistä ulkomaan kissoista ja koirista, joita puetaan vaatteisiin ja koristeisiin?

isopeikko kirjoitti...

Ihan ahdistunut kissa tuossa kuvassa :)