maanantai 27. lokakuuta 2008

Blogimaaimoiden lumoissa

Olen ollut blogimaailmoiden lumoissa jo kaksi päivää. Olen toki seurannut paria blogia pitkään, mutta blogilista-sivun myötä olen löytänyt uusia, kiinnostavia juttuja. Etsin lähinnä masennus-tunnisteella kirjoitettuja pätkiä, sillä haluaisin ymmärtää paremmin omia masennuskausiani.

Saan jonkinlaista tasapainoa, kun luen toisten tekstejä, joissa on se kokemus, jota itse en ole osannut kuvata. Sanat lohduttavat, vaikka ne onkin tuskassa kirjoitettuja. En ole ainoa, joka kokee noin. Noin minäkin asiat näin. Tuossa kohtaa ajatuksenjuoksuni poikkeaa.

Anoreksia ei ole ongelmani, mutta kolmen anoretikon tekstejä luettuani huomasin jotain samaa minussa: piilotan tunteita, en uskalla elää täysillä tässä ja nyt vaan elän sitku-elämää. Sitten kun olen laihtunut, sitten kun alakuloisuus on poissa, sitten kun jaksan muutakin kuin nousta tietokoneen äärelle, sitten elämä aukeaa.

Surullista on, että päivä toisensa jälkeen kuluu enkä ole muuta kuin lukenut toisten elämää lehdistä, blogeista ja kuunnellut ystävieni puheluita heidän elämästään, mutta itse olen käpertynyt asuntoni seinien sisälle. Kohta en uskalla lähteäkään ulos. Ulkomaailma pelottaa. Katseet häiritsevät ja tuomitsevat minut epäkelvoksi. Olen ylipainoinen ja se jotenkin herättää huomiota. Varsinkin nuoret naiset katsovat pitkään. Yhtä pitkään kuin minä ihailen nuorten naisten kiinteätä, solakkaa vartaloa, yhtä pitkään he tuijottavat minua ja nyrpistävät nenäänsä. Hihittävät takanani bussissa, päivittelevät leveyttäni: eihän minun viereen mahdu toista linja-auton kaksinistuttavalla penkillä. Vien 1½ paikkaa, vain hyvin pieni ja hoikka ihminen sopii viereeni istumaan. Masentavaa.

Olisipa minulla edes hiukan sitä sinnikkyyttä, jolla anorektikko laihduttaa. Minä en kestä nälkää. Mielestäni en syö paljon, mutta suklaa maistuu. Ja se on minut lihottanut ja masennuslääkkeet ja pulla. Ja liian vähäinen liikunta. Minun on pakotettava itseni kävelemään edes sen 15 minuuttia, jonka lihakseni sietävät rasitusta. En kestä kipua. Kun säärilihakset väsyvät ja alkavat krampata, istun lähimmälle penkille tai kiiruhdan takaisin kotiin. Venyttelen ja nostan jalkani seinälle tai rahille. Istun tv-tuolissani tai tuolipahasella, joka on tietokoneeni äärellä - koko päivän ellen sitten torku päiväunilla. Nykyään en saa unta päivällä. Joskus pakenen uneen nukahtamislääkkeiden avulla. Nyt on paremmin. En ole tarvinnut Tenoxia pitkään aikaan.

Olen sietänyt lievät ahdistuskohtaukset pienellä annoksella rauhoittavaa. Minun olisi vieroitettava itseni rauhoittavista. Päivittäinen annos on nyt 3x1mg Temestaa. Se ei ole paljon. Hyvä kun en tarvitse enempää - ja ehkä tulisin toimeen ilmankin?!

Olisi parempi olla syömättä rauhoittavia. Ne vievät muistin - vähitellen. Masennuskin vaikuttaa muistiin, siis heikentää sitä. Mutta masennuksesta parannuttua muisti paranee. Minun muistini ei ole parantunut, vaikka masennusta ei juuri ole. Olen tehnyt johtopäätösen, että muistini on lopullisesti huonontunut. Kamalaa! Kyselin jo muistitestejä ja terapeuttini sanoi, että syksymmällä voimme tehdä niitä. Terveyskeskuslääkäri jo sanoi mulle, että varaa aika sairaanhoitajalta. Oli se aika jo sovittukin, mutta en muistanut sitä !!!

2 kommenttia:

Elegia kirjoitti...

AIka suruisaa luettavaa, mutta monin paikoin aika tuttua. Itse "elän" (tai kidun, whatever) tällä hetkellä "vankilassa". Tuntuuko sinusta joskus tai jopa usein siltä, että kodista on tullut vankila? Kun ei saa itseään ulos, koska se vaatii liikaa (henkisiä) ponnisteluja.

Jaksamista toivon sinulle!

bamiella kirjoitti...

Kotini on linnani. Minä viihdyn kotona siis olen kotona, koska en jaksa muualle lähteä. Kodin ulkopuolelle lähteminen on aina henkinen ponnistus. Jos on menoa vieraitten ihmisten joukkoon, esim. teatteriin, kauppaan, lääkäriin, otan rauhoittavan, etten saisi paniikkikohtausta kesken kaiken. Vankilaksi en sanoisi kotiani. Sillä ei täällä ole vanginvartijoita.