Marraskuu

Marraskuu

Ulkona lunta ja vähän pakkasta.

Sisällä +23°C mutta kylmät lattiat.

Äidin villasukat lämmittävät palelevia varpaita.

Kissankarvaiset ja pölyä keräävät punaraitaiset sukat.



Aamulla etsin lammasnahkatossujani.

Tossut jalassa ei varpaita palelisi.

Siivooja varmaan pannut ne talteen -

pois tieltään.

En tiedä minne.

Lokakuun lopussa

Lokakuukin on jo pian muistoissamme, mutta minä en tästä ajasta ole paljoa kirjoittanut, koska mitään erityistä kirjoitettavaa ei ole. Päiväni kuluvat suhtkoht samanlaisina ja mielialani on tasaisen harmaa. Hiukan ilahduin, kun satoi lunta maahan ja oli pientä pakkasta. Maisema oli hetken aikaa talven lumoissa. Mutta pian lumet sulivat pois, satoi vettä ja tänäänkin on pari astetta lämmintä ulkona niin että aamulla leijailleet lumihiutaleet sulivat maahan tultuaan heti.

Kissat keksivät kaikkea uutta, jota saa päätä puistellen seurata.

Kissat ovat keksineet, että television päältä ponnistamalla pääsee kirjahyllyn päälle. Televisio pompahtaa aina kun kissa ponnistaa siltä ylös hyllylle. Eilen kuulin kovan tomähdyksen kirjastostani ja hetken mietin, mitä kissat kaatoivat. Tarkastin asuntoamme ja löysin television lattialta. Se oli pompahtanut pöydältä alas. Ajattelin, että se on nyt mennyttä. Mutta eipä ollutkaan, vaan toimii edelleen, vaikka sai aikamoisen töyssyn kumahtaessaan lattialle. Ja kissat ihmettelivät kirjahyllyn päällä, että mites täältä tullaan alas, kun televisio ei ole paikoillaan.

Huoli äidistä

Äitini on jo iäkäs, yli 80-vuotias. Hän on ollut monta kertaa kuoleman partaalla. Sydäninfarkti. Aivohalvaus. Astmakohtaus. Lonkkaleikkaus. Siinä muutamia kauhun hetkiä tiivistettynä.

Sydäninfarktin jälkeen hänen sydäntänsä tahdistettiin parikin kertaa, mutta flimmeri jäi ikuiseksi riesaksi. Viime viikolla ja erityisesti viikonloppuna se äityi niin, että sydän tykytti ja jyskytti epämääräiseen tahtiin aiheuttaen huonon olon äidille. Äiti harkitsi yöllä jo päivystykseen lähtöä, mutta koska rintakipua ei ollut hän jätti menemättä. Tänään maanantaina oli terveyskeskuksessa sydänfilmiin aika. Siellä röntgenhoitaja sanoi, että on parasta mennä käymään lääkärin vastaanotolla. Mutta äidin oma lääkäri ei ehtinyt ottaa vastaan vaan passitti sairaalan laboratorioon verikokeisiin ja lääkäriin.

Laboratoriovastauksia odotellessamme kaksi tuntia tuli vaikka mitä ajatuksia mieleen. Onko tämä lopun alkua? Kuoleeko äiti sydäninfartiin? Jääkö hän sairaalaan vai kotiutetaanko hänet? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska äidin olo oli kovin tukala ja huono. Melkein toivoin, että hän jäisi sairaalaan, mutta sehän merkitsisi sitä, että jokin on todella pielessä. Kun kotiutumispäätös oli tehty, olin toisaalta huojentunut, toisaalta huolestunut siitä, miten äiti pärjää yksin kotonaan.

Olisipa äidillä tai minulla varaa sijoittaa äiti yksityiseen pieneen hoitolaitokseen, jonne hän haluaisi. Mutta se on järkyttävää, miten sellaisessa paikassa laskutetaan joka palveluksesta. Ne eivät ole köyhän paikkoja.

Suren jo nyt ennen aikojaan äidin kuolemaa. Siitähän ei ole tietoa, tapahtuuko se piakkoin vai parin vuosikymmenen kuluttua. Äiti on niin sisukas, että saattaa hyvinkin sinnitellä satavuotiaaksi. Mutta todennäköisesti hän kuolee ennen minua. No sitäkään en voi varmasti tietää. Mutta ikävä tulee, kun äidistä aika jättää. Siksi en oikein tiedä, miten sen äidille osoittaisin, että rakastan häntä ja haluaisin hänelle iloisia hetkiä ja mukavia vanhuuden päiviä. Tämä päivä oli vaikea sekä minulle että erityisesti äidille. Mutta sentään iltaan päästiin ja kohta käyn yövuoteelle. Toivottavasti kuoleman aiheet eivät tule uniini.

Päänsärky

AUTSHH !!!
Päätä särkee ja silmät ovat väsyneet kokopäiväisestä näyttöruutuun tuijottamisesta. Olen pelannut facebookin pelejä, ottanut selvää virolaisen pankin lainaehdoista, kirjoittanut viestejä tuttaville ja ystäville sekä maksanut laskuja verkkopankissa. Nyt olen väsynyt ja valmis unten maille. Ei sentään! Ensin katson Kauniit ja rohkeat - jos nyt päänsäryltäni pystyn enää mitään katsomaan. On varmaan otettava särkylääke...

Arkipäivä

Valoverho ja kolminkertainen ikkunalasi erottavat ulkomaailman kirjastostani, jossa kirjoitan tätä. Ne eivät suojaa tarpeeksi hyvin näköalaa ulkoa sisälle, siksi haluaisin sälekaihtimet, mutta niihin meillä ei ole varaa - ainakaan tänä vuonna, jolloin sorruin ottamaan pankista lainaa, pikavipin ja vielä ostosrahaa. Summat ovat pieniä keskituloisille, mutta vähäisistä tuloistani niiden poismaksaminen kestää kuukausia. Onneksi ei sentään vuosia. Tosin pahoin pelkään, että joudun sairaalaan ja budjettini heittää häränpyllyä. Selkä kipuilee. Luulen, että jokin nikama on yliliikkuva ja painaa aika-ajoin hermoa. Kipu saa selkälihakset kramppaamaan ja vain selinmakuulla - polvet ylempänä kuin lonkat - kipu hiljalleen hiipuu pois.

Päivä oli pilvinen, kunnes pilvet kaikkosivat jättäen auringon kirkastamaan ruskapuiden loistoa. Punatakkinen nainen istui hiekkalaatikon reunalla seuraten lapsen leikkiä ja huomatessaan minut ikkunassa kamera valmiina hän käänsi selkänsä minuunpäin. Luuli kai, että kuvaan häntä eikä halunnut kuvaan kasvojaan. He, punatakkinen nainen ja lapsi, menivät puitten taakse keinumaan - tai siis lapsi keinui, nainen antoi vauhtia. Vain vilahduksia punaisesta takista näkyi ikkunaani ja lapsen nauru kiiri ikkunan läpi kirjastooni. jonka ikkunasta kuvasin ruskapuita. Otin pari kuvaa ja siirsin sitten valoverhon ikkunalasin eteen. Naapuri yski yläkerrassa - tai ehkä se oli mieheni olohuoneessa.

Päivä kuluu minun vilkuillessa valoverhon läpi ulos ja jokin minussa huutaa: MENE ULOS KÄVELEMÄÄN!!! Kuiskaan hiljaa, etten uskalla lähteä lenkille nyt, kun selkä taas kramppaa. Nousen kävelemään kirjastosta olohuoneeseen ja keittiöön. Kaadan hiilihapotettua vettä ja päärynäsiideriä lasiin. Hörppään kulauksen ja kannan lasin näppäimistäni viereen. Lasista hörppään taas, kun tulee ajattelutauko.

Omatuntoko lie se, joka soimaa, etten ole pitänyt lupaustani. "Puoli tuntia liikuntaa päivässä" ovat saaneet vain sormieni lihakset. Onneksi on liikkuvat sormet. Kuinka olisinkaan hukassa ilman toimivaa tietokonetta ja näppäimistöllä hyppiviä sormiani. Entäpä jos jalkani halvaantuvat? tai selkä jumittuisi kramppiin? Pahaenteisiä ajatuksia hyökkää mieleeni. EI, EI! Tilanteeni on kohtalaisen hyvä eikä epätoivoinen niinkuin se hetken tuntui. Kamala ennuskuva välähti mielessäni: kävelen metsässä, konpastun juureen, kaadun ja halvaannun. En pysty puhumaan, ketään ei ole lähimainkaan. Viereisellä pururadalla juokseva mies ei huomaa minua. Tulee yö, pimeä ja alkaa sataa vettä... HUI! Puistelen päätäni kuin ravistellen kuvaa pois mielestäni. Iho nousi kananlihalle ja kurkkua alkoi kuristaa. Nieleskelen päärynäjuomaa ja rauhoittelen mieltäni tuijottamalla taivaalle.

Kylpylähotellilomasta ja vähän muustakin

Olen vihdoin toipunut viiden vuorokauden tuetusta lomasta kuntoutumiskeskuksessa. Olin sielllä äitini avustajana ja seuralaisena. Jotenkin tuntui vaikealta lähteä sinne, mutta lomaltapaluutunnelmat ovat hyvät. Hotellielämä ei minua kauheasti kiehdo, mutta onneksi ei tullut pahempia paniikkitilanteita. Ruokailut isossa ruokasalissa jännittivät minua, mutta rauhoittavien turvin selvisin kunnialla ja melko reippaasti siellä. Äiti liikkuu rollaattorin kanssa eikä siten pysty kantamaan ruokia pöytään, niinpä minun tehtävä oli laittaa hänelle ruoka lautasille ja viedä pöytään. Hyvät sapuskat siellä sai, tosi maukkaita aterioita.

Vesiliikuntaan otin osaa ja kuntosalilla kävin kaksi kertaa. Kylpylässä sain parafiinihoidon käsille. Se tuntui mukavalta ja kädet hoidon jälkeen notkeilta. Ei ollut varaa tilata hierontoja tai kosmetologin aikaa, mikä vähän harmitti. Äitiä harmitti, kun ei kuullut luentoja kunnolla, koska hänen kuulolaitteensa ei ollut kunnossa tai ehkä hänen kuulonsa on huonontunut niin ettei vanhalla kuulolaitteella enää kuule. Patterinkin epäilen simahtaneen. Ei ollut varapattereita mukana eika saatu uusia, koska en lähtenyt niitä lähikaupungista hakemaan. Ei ollut ketään joka olisi kyydinnyt ja linja-autolla lähteminen tuntui minusta mahdottoman vaikealta. Soitin lähimpään apteekkiinkin, mutta ei siellä myyty kuulokojeen pattereita.

Sain hiertymän isovarpaaseen paikasta toiseen kävelemisestä kävelykengilläni. Kävelyä kertyi päivän mittaan aikalailla, koska se kuntoutumiskeskus on rakennettu kovin laajalle alueelle. Hotellihuoneesta kylpylän päähän on varmaan 400-500 metriä. Äitikin sanoi, ettei hän kotona kävele näin paljoa. Tänä kesänä ei ole liikkunut juuri ollenkaan ulkona - niinkuin en minäkään. Niinpä meidän molempien kunto on laskenut parissa vuodessa huomattavasti. Pari vuotta sitten olimme samassa kuntoutumis-keskuksessa myös sen 5 vrk. Silloin kävelimme ulkonakin talon ympäri ja rannassa pari kertaa.

Olihan se silmiä avaava kokemus nähdä eri tavoin kuntoutuneita halvaantuneita ym. kuntoutettavia siellä. Nousi kiitosmieliala siitä, että omat jalkani ja käteni toimivat kutakuinkin moitteettomasti. Kuulo ja näkökin on tallella. Vaikka aikamoinen hatarapää olenkin, niin tulen toistaiseksi toimeen itsenäisesti kotona. Vähän tarvitsen apua mieheltäni aika ajoin sukkien jalkaan vetämisessä ja varpaankynsien leikkaamisessa. Mieheni myös muistuttaa, että otan lääkkeeni ajallaan.

Kuitenkin tunnen itseni vanhaksi ja raihnaiseksi. En pysty kävelemään reippaasti hengästymättä ja ilman että lonkat alkavat kipuilla. Ihailen nuorempien vaivatonta menoa kaupungilla, pitkillä askelilla reippaasti ja huolettomasti.
 
Suihkussa käynti on ponnistus, josta laistan mielelläni. Jaksan vaivoin riisuutua ja pestä itseäni ja varsinkin hiukseni - sekä viellä pukeutua. Koko operaatio on kuin tekisin isonkin urakan. Ennen se ei ole tuntunut missään ja sujui vaivattomasti.
 
No, kylpylähotelliloma oli kuitenkin näin jälkikäteen ajatellen hyvää vaihtelua arkeen. Mieliala on korkealla ja kottin oli kiva palata. Borta bra men hemma best. Oma koti kullan kallis.

Vaaka ja liikuntapäätös

Ostin Beurerin diagnoosivaa'an. Vaaka on varustettu innovatiivisella näytöllä, joka näyttää mittausarvot radiovälitteisesti jopa kahden metrin säteellä. Paino näytetään 100 gramman tarkkuudella. Vaa'assa on seuraavat diagnoositoiminnot, joita voi käyttää enimmillään 10 henkilöä.

* kehon painon mittaus

* kehon rasvaprosentin,

* nestepitoisuuden,

* lihaspitoisuuden

* luumassan sekä

* lepo- ja aktiviteettikulutuksen määritys.

Tallennustoiminnon ansiosta voi tarkastella kahden edellisen mittauksen arvoja.


Vaikka kihisen uteliaisuudesta tietää oman kehoni rasvaprosentti ymt. arvot, joita tuo vaaka mittaa, en ole rohjennut astua vaa'alle. Pelkään, että totuus on arvelujani kamalampi. Painoanikaan en ole voinut mitata pitkään aikaan, koska entinen vaakani näytöstä loppui lukemat. Sen vaa'an näyttöviisari teki yli kierroksen matkan punnitessani itseäni ja sitten vaaka valitti: "Error". Virhehän on siinä, että olen päästänyt painoni nousemaan lukemiin, joita vaakani ei voi mitata. No, uusi vaakani antaa n. 10 kg vielä lihota ennenkuin menee hajalle. Toivottavasti painoni ei tästä ennätyslukemasta nyt kuitenkaan enää nouse.

Minä nousen tietokoneeni ääreltä ja pyrin joka päivä voimistelemaan ja liikkumaan ainakin ½ tuntia. Alkusysäyksenä päätökselle menen kuntoutusmiskeskukseen viikoksi "lomalle" äitini kanssa. Äidille viikko on virikkeitä ihmisten ilmoilla poissa yksiönsä yksinäisyydestä. Minä aion käyttää hyväksi keskuksen kuntosalia ja uima-allasta. Näin alkakoon liikunnallinen syksyni.

Riippuvuuksista ja olemuksestani

Muutama yö meni hyvin nukkuen, mutta tänä yönä unet jäivät neljään tuntiin. Nyt ei nukuta. Luin Käsikädessä-lehteä. Siinä oli juttuja riippuvuuksista. Mietin, etten minä ole riippuvainen ainakaan alkoholista tai seksistä. Olenkohan oikeastaan mistään riippuvainen? Kaikkia juttuja en vielä ehtinyt lukea. Riippuvainen voi olla niin monesta asiasta mm. jo mainuttujen alkoholin ja seksistä riippuvuuden lisäksi riippuvuutta voivat aiheuttaa huumeet, lääkkeet, liikunta, yliuskonnollisuus, työ, ostaminen, syömishäriöt eli siis ruoka, pelit, valta, tietokoneet jne. Onhan noita. Peliriippuvuus liippaa läheltä, mutta en katso sen olevan minulla sairaalloista himoa, vaikka paljon aikaa käytänkin facebookin peleihin. Ei minulle tule vieroitusoireita, jos en pääsekään pelaamaan joka päivä. Voin pitää viikonkin lomaa poissa netistä.

Onneksi oloni ei ole enää lepattavan epämääräinen ja hiljaisen tuskainen niinkuin herätessäni puolilta öin. Menneet jo moneen kertaan puidut asiat ahdistivat mieltäni. Miten tästä eteenpäin? Kuinka saisin iloisemman ja huolettomamman otteen elämästä? Miksi olen aina niin vakava ja totinen?


Ystävilläni on minusta on varmaan aika kummallinen mielikuva. Miksei minulla ole oikein läheistä ystävää ollenkaan? En päästä ketään lähelleni. Suojaan sisintä sisimpääni kuin hengen hädässä. Pelkään, että sisimpääni haavoitetaan, jos paljastan sen. Pelkään kuolemaa. Henkistä kuolemaa. Että en enää hallitsisikaan itseäni vaan joku toinen määräisi, mitä olen. Omaa identiteettiäni suojelen – salaamalla sen monen kuorikerroksen alle. Olen kuin kaali. Mehevimmät ja raikkaimmat lehdet sisällä. Päältä jo nuhjaantunut ja likainen.

Vai olisinkohan sittenkin kuin kiivi. Karvainen pinta, vähän mehevää hedelmälihaa ja suurin osa siemenkiveä, jota ei voi syödä. No joo. En ala analysoimaan enempää olemustani. Tosiasia vain on, etten koe kenenkään minua todella ymmärtävän, koska en ole itseäni selittänyt kenellekään kovin paljastavalla tavalla. Ehkä joku terapeuteistani on saanut osatotuuksia selville, mutta minä kokonaisuudessaan on paljastamatta. Ja se lienee ihan OK ja parasta olla niin.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaa tänne blogiini. En haluaisi vatvoa itseäni enempää. Mutta en tiedä, mistä muustakaan kirjoittaisin. Kova halu olisi saada aikaan jotain kirjallista tuotosta, jolla olisi jotakin merkitystä jonkun toisen elämässä. Että joku toinen voisi sanoa(kirjoittaa) minun blogillani olleen positiivinen vaikutus hänen elämässään.

Tavoitteeni tähän mennessä on ollut vain hiukan paljastaa itseäni ja saada selville, mitä uskallan itsestäni kertoa maailmalle. Rohkeuttani ei voi ylistää –  mitään kovin paljastavaa en ole kertonutkaan.

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa rapisee vain näppäimet sormieni alla. On pimeää ja vähän väsyttää, mutta olo on sellainen, ettei nukkumisesta enää tule mitään. Tuli kerrattua blogeihini kirjoiteluja juttuja ja mieleni myllertää menneissä muistoissa, joita en nyt haluaisi muistella. Pitikin mennä lukemaan vanhaa blogiani...

No, aika aikaansa kutakin. Keskityn nykyisyyteen ja tähän hetkeen. Menneisyyden möröt olkoot piiloissaan - vielä. Ehkä niiden aika on joskus tulla vielä käsittelyyn, mutta tänä yönä en niitä kaipaa. On ollut koko kesän kohtalaisen hyvä olla. Masennus ei ole vaivannut, paniikkikohtauksia ei ole ollut, olen nukkunut kohtalaisen hyvin - ilman painajaisia. Siksi tämä nyt vähän huolestuttaa, että olen pikkutunneilla hereillä ja erehdyin vatvomaan menneitä mieleni mörköjä. Mikähän minut herätti keskellä yötä? Ai niin, nukahdin jo ennen klo 18 eilen illalla. Eihän sitä unta loputtomiin riitä.

Päivällä käytin äitiä sairaalan ihopoliklinikalla ja kuulokeskusksessa. Kävimme ruokakaupassa ja söimme yhdessä riisipiirakoita ja jäätelöä. Juttelimme niitä näitä. Väsyin. Äidin tapaaminen rasittaa minua henkisesti - aina. Jo se, että hänelle pitää puhua kovalla äänellä rasittaa minua. Hän ei ole tyytyväinen kuulolaitteeseensa. Hän saa puheesta selvää vain jos puhuu äänekkäästi suoraan hänen korvaansa - läheltä. Minä kun niin mielelläni pitäisin välimatkaa toiseen ainakin metrin verran.

Kerjäläistyttö tuli luokseni tänään kaupungilla, ojensi kippoa minulle puhuen kieltä, jota en ymmärtänyt. Kipossa oli kolikko rahaa. Tyttö hieroi toisella kädellä vatsaansa ja ojensi sitten kätensä ja hieraisi käsivarttani, katsoi vetoavasti ja ainoa sana jonka ymmärsin, oli "please". Puistelin päätäni ja sanoin suomeksi, etten ymmärrä mitä hän puhui. Kiusaannuin, kun hän toistamiseen hieraisi vasenta käsivarttani. Otsani meni varmaan ruttuun, koska tytön kasvoilla käväisi pelästynyt ilme. Hän otti askelen taapäin. Jäin miettimään, miksi en halunnut antaa tytölle kolikkoa, jota ilmeisimminkin pyysi. Olisi minulla ollut muutama kolikko kukkaron pohjalla.  Sitten mietin, miksi varsinkin se, että tyttö tuli puolen metrin päähän minusta ja kosketti kädellään minua, se ärsytti minua. Mikä siinä ärsytti? Kosketus oli kevyt ja tyttö oli kaunis. . .

Helteessä ei jaksa muuta kuin löhötä

Emppu-kissan (kuvassa vasemmalla) silmänympärystulehdus on parantunut ja näin leppoisasti hän viettää hellepäiviään toisten kissojen kanssa. Vuoden vanhat kissanpojatkaan eivät jaksa riehua helteellä niinkuin aiemmin. Meillä on aika hiljaista väkeä nyt. Vain ruoka-aikaan taåahtuu jotain liikettä, muutoin reporankana sängyllä.

En minäkään ole jaksanut ryhtyä mihinkään fysiikkaani rasittavaan hommaan kuten esim. vaatekaapin järjestelemiseen. Vaatteet, jotka eivät mahdu päälle (ne kaapissa kutistuneet) olisi eroteltava pois hengareilta ja hyllyiltä, etteivät veisi tilaa vaatteilta, joita voin käyttää. Mutta HUH HUH ajatustakin, että nostelisin vaatepinoja paikasta toiseen tässä helteessä. Ei sitä jaksa. Antaa olla.