torstai 3. syyskuuta 2015

Onks' pakko

Heräsin jo ennen auringonnousua. Aamusuihkussa luvattoman aikaisin. Mutta mieleni "nukkui". Olin puolittain hereillä ja näin, kuinka kaikki voisi olla toisin: elämä maistuisi, terveyttä piisaisi,  ruokaa olisi kiva maistella, herätä aamulla levänneenä ja uutta päivää odottaen, ystävät tervehtisivät iloisella kädenheilautuksella, uudet tuulet puhaltaisivat purjeisiin ja olisi "mänö männessä" niinkuin mummollani oli tapana sanoa kun joku kiireellä sai aikaseksi asioitaan ja toimi ripeästi toimissaan.





Mutta miksi herättyäni kaikki on tuntunut pakkopullalta. En tiedä, miten päästä kokemaan elämäniloa, saada syödä ruokansa ilman että vatsa huutaa tuskasta, ystävät alkaisivat pitää minun luonani käynnistä enkä olisi heille vain ikävä ihminen, jota täytyy sietää ja ylläpitää yhteyttä, jotten mene ihan manan majoille.



En jaksa enää tsempata, olla mukava, pidätellä kiukun puuskiani ja kyyneleitäni. Olen sippi, loppu ja suunnattoman väsynyt elämääni. "Mitä sinä haluat meiltä", lääkäri kysyi vastaanotollaan. "että tekisitte minulle eutanasian", vastasin. Hän hiljeni pitkäksi aikaa ja jatkoin "mutta ettehän te sitä tee, koska se ei kai liene luvallista". Miten siitä jatkettiin, on hämärän peitossa. Muistan vain, että suostuin muskelimiehen kanssa lähtemään pikkuautolla mielisairaalaan. Ennemmin olisin halunnut, että vatsani olisi hoidettu kuntoon, olkavarteni lihakset lakkaisivat kramppaamasta, oikea jalkani sidottaisiin, jottei se posahda haavoille, koska, se oli turvoksissa, että hiukseni olisi kauniisti leikatut, ettei paskat tulisi housuun holtittomasti ja loputon lista muita fyysisiä vaivojani hoidettaisiin.

Mielisairaalassa en niistä puhua pukahtanut. Itse asiassa olin menettänyt puhekykyni, en saanut ääntäkään, kun huonetoveri kyseli hiljaisella äänellä jotakin, mistä en saanut selvää. Ja sitten alkoi päivien rumba: marssit käytävän päästä toiseen päähän aamiaiselle (noin 70 kivuliasta askelta turvonneella jalalla), lounaalle ja päivälliselle yhtä tuskaa. Alkoivat etsinnät, josko salongissa tai päiväsalissa katsottais mulle mieluista ohjelmaa. Pidettiin musiikkitunti, missä purskahdin itkemään kuultuani erään mielilauluni ja askartelutunnilla päällystin vihon kissojen kuvilla. 

 Minulle tultiin sanomaan, että tule vain rohkeasti sanomaan hoitajille kanslian ovelle, jos on asiaa. ASIAA? mitä asiaa? Ei minulla ollut mitään asiaa kenellekään. Olin sulkeutunut, tekeydyin pirteäksi ja kuulin, että teeskentelen. "Miksi sinä olet täällä, jos sun on noin vaikea olla?", yöhoitaja kysyi. En osannut vastata. Ajattelin vain, etten enää montaa päivää olekaan.

Lääkärin vastaanotolla ("kierrolla") sanoin, että lähden pois sairaalasta. Olin tullut vapaaehtoisesti, tosin saatettuna. Vapaaehtoisesti läksin hyvästejä jättämättä. Taksi toi kotiin ja ahdistus, tuska ja mielen synkkyys valtasi minut niin totaalisesti, etten pysty nukkumaan kuin pätkiä yössä painajaisia ja toisaalta jotain vallan ihanaa katsellen. 

Jo parin päivän päästä kotiin tultua kyselin mielisairaalan akuuttiosastolta, että saisinko/voisinko tulla takaisin hoitoon. EI SE KÄY ilman lääkärinlähetettä. En jaksa lähteä taas terveyskeskukseen valittamaan. ONKS PAKKO, JOS EI JAKSA?

1 kommentti:

Lokikirja kirjoitti...

Kuule, ei sun tarvi...siis JAKSAA. Been there, done that. Älä jaksa, jos et jaksa. Vain sitä kautta pääsee eteenpäin. Seuraan blogiasi ja toivotan sulle mitä parhainta. Kyllä sä tän yli pääset, usko pois ja vaikket uskoisikaan. JOS MÄ olen päässyt, niin säkin.