torstai 10. syyskuuta 2015

Päivän saldo tunteita

Miten voi yx A4-paperi hävitä niin perusteellisesti, ettei sitä löydä, vaikka plaraisi kaikki paperikasat kirjoituspöydältä, katsoisi avonaiset kirjekuoret toiselta pöydältä, tutkisi reppunsa pussukat ja kukkarot, sivupöydän vanhat poisheitetttävät paperit, kirjoituspöydän laatikot, kaiken mahdollisen, missä se ehkä voisi olla.

Olen pettynyt itseeni. Luulin, että panin paperin talteen, josta sen saisin heti tarvittaessa. NO, en tarvitse sitä vielä, vasta kolmen viikon päästä, kun silmälasini valmistuvat ja tulee maksun aika. Mksusitoumus-paperi on auttamattomasti hukassa, Hukka metässä. Metsä tulessa... en jatka lasten sanaleikkiä. Tätäkö tulee olemaan seuraavat 20-elinvuottani: yhä pahenevaa unohtelua, tärkeiden papereiden hukkaamista, hajamielisyyden pahenemista.

 Purskahdan kohta itkuun. Väsymyksestä etsimiseen, väsymyksestä iltapäivän retkeen ystävän luo ja takaisin kotiin linja-autolla, missä suin surminkaan en olisi halunnut istua. Yritin nauttia kauniista maisemista, jotka avautuivat matkan varrella, muttei se paljoa auttanut paniikinomaisessa tunteessa, että kohta tapahtuu jotain ikävää. Teinitytöt kikattelivat keskenään jutuilleen. Tutunnäköinen mies tervehti minua sanomalla: "Päivää". Vastasin: "Terve" ja hän sanoi sitten myös "terve" nolonnäköisenä ja tytöt tirskuivat yhä vaikeamman näköisenä pidätelleen nauruaan.

Olen perusteellisen väsynyt ja turhautunut sihehn, että pelko kurkkii koko ajan nurkan takana ja hihittää minulle kurittomasti kiusoitellen yleisissä kulkneuvoissa matkustaessani. Pelko saa minut tarkkailemaan ympäristöäni ja huomaan hikipisarat vastapäätä istuvan miehen otsalla. Hänen hermostuneen liikehdintänsä istuma-asentoa etsien bussin penkillä. Ihailen hänen pitkiä, kiharia hiuksiaan; kuin 1980-luvun nuorilla miehillä. Panen merkille bussinkuljettajan läheltä piti -ohjauksen bussin kaartaessa vasemmalle kaistalle, kun jalankulkija ei huomaa/ei piittaa bussin tuloa vaan jatkaa kävelyään bussin eteen suojatiellä. Panen merkille, että vastaantulevan auton jarruvalot syttyvät palamaan. Hyvä, että selvittiin ilman kolaria.

Olen väsynyt, itkuinen ja onneton sekä toivottaman yksinäinen istuessani läppärini äärellä kirjastossamme. Etsin kuulokkeitani, jotta voisin kuunnella samalla radiota. Haluan kuunnella ihmisen ääntä, laulua, musiikkia.

 Olisi aika syödä iltalääkkeet ja käydä nukkumaan. Onhan kello jo 22. Mutten halua asettua kamarin vuoteelle tuhisevan mieheni viereen. Haluaisin siirtää sänkyni pois makuukamarista olohuoneeseen ja katsella televisiota pitkällään siellä. Nykyajan pyhä televisio suoltaa viihdettä tuntikaupalla aamuyölle asti. (Tosiasiassa olen turhautunut noihin ohjelmiin.) En vaihda huoneittemme huonekalujen järjestystä niin, että vuoteeni mahtuisi sohvien, tv-pöydän, kukkapuun, piirustus/maalauspöytäni ja kaappien sekaan olohuoneeseen, vaikka olen suunnitellut järjestyksen muutosta jo viikkokaupalla. Mieheni ei halua muutosta huoneistoomme. PISTE.


Ei kommentteja: