Tietoja kirjoittajasta


BAMIELLA, tämän blogin kirjoittaja


Olen savolaisen salolammen rannalla rakastelusta syntynyt tyttö, nyttemmin paljon elämää nähnyt Aikuinen Nainen.

Olen elänyt melkein koko ikäni Suomessa. Työurani jäi lyhyeksi depression takia. Epävakaa persoonallisuuteni tekee mutkia matkaani. Vietän kuitenkin puolisoni kanssa hiljaista, nuhteetonta elämää kissojemme kanssa.

Minä pidän piirtämisestä, vesiväreillä maalaamisesta, digikuvaamisesta, musiikin kuuntelusta ja rauhallisesta elämästä. Elän arkeani väliin innostuneesti, toisinaan kaikki tuntuu pakkopullalta ja hyvinkin synkät ajatukset valtaavat mieleni, jopa niin että itsemurha on käynyt mielessäni monta kertaa.

Yritän kertoa blogissani ajatuksistani ja tunteistani elämäni matkalla pois synkkyydestä valoisaan tulevaisuuteen.


&

Torstaina 14.5.2015

Koska monia tuntuu kiinnostavan, minkä näköinen habitus minulla on, ajattelin esitellä OMAKUVA-maalauksiani. Niissä en tuo esille niinkään valokuvatodellisuutta itsestäni, vaan minätunnelmia siis millaisena koen itseni. En itse asiassa osaisikaan maalata peilin realistista minäkuvaa. Olen itseoppinut taiteilija ilman maalaamiseen saatuja opintoja,  niin - siis vain kansakoulussa saatujen vesivärimaalaustuntien opetuksen avulla tuhertelija.

Vuosien varrella olen maalannut useita omakuvia. Alla niistä muutama:



Tässä kuva 1980-luvun alusta vaalennetuin hiuksin, vähän naiivina blondina siis. 
Kiltti, sinisilmäinen nuori nainen.



Blondi vähän vanhempana vuonna 1986.
Kylmä, tarkkaileva, vähän kyynistynyt nainen.

Olen kirjoittanut tämän maalauksen taakse päivämäärän 22/11-86 ja tekstin:
"Koen itseni kovaksi ja kylmäksi. Yksinäisenä katselen elämää. Seuraan Hesarista ja Savon Sanomista, mitä ympärillläni tapahtuu. Asuinkaverini ärsyttää minua, mutta en sano mitään."




Surullisena ja hiukan pöllämistyneenä tarkkailen elämää ympärilläni.
Kovuuteni on pehmennyt ja mieleni surkea. 
Työelämässäni olen nähnyt ihmisten haurauden ja raadollisuuden.



1990-luvulla en ole enää naiivi blondi vaan epätoivoinen potilas sairaalan käytävällä
 mykkänä, omista itsemurha-ajatuksistani kauhistuneena.



Joskus vuonna 1994-95 maalattu mielen maisema.
Kuljen sairaalassa ollessani mieleni tunneliin hoitajien antaman pienen valon kanssa.



Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella olen kadottanut lyhdyn, jonka valossa kuljin mieleni tunnelissa. 
Onneksi näen jo valoa tunnelin päässä.



JA onnekseni sain muutaman tunnin opetusta akvarellimaalaukseen kansakoulussa.
 Olen pystynyt kuvittamaan monia tunnelmia maalauksissani. 2000-luvun alussa kokeilin öljyvärimaalausta eräällä kansalaisopiston kurssilla, mutta en kokenut sitä omakseni.



Tässä minun tärkeimmät ihmissuhteeni 2010-luvulle tultua:

Suhteeni vasemmalla olevaan mieheeni säröilee ja tuottaa veristä tuskaa. Istun rakkain kissani sylissäni ja muut kissat vierelläni. Vasen käteni on paketissa. Taaempana oikeassa laidassa maalausta pari ystävää, jotka eivät näe eivätkä puhu mitään. Heillä ei ole silmiä eikä suuta. Elän edelleen tällaisessä pienessä kuplassa - - -





6 kommenttia:

Una Reinman kirjoitti...

<3 Selkeästi matkasi on ollut välillä synkähkö, surukseni luen että kadotit valosikin. Onneksi toiseksi alimmassa kuvassa on rauhallinen, seesteinen, valoisa ja harmoninen tunnelma. Värit ovat palanneet. Valokin. <3
Alimmassa kuvassasi, vaikka siinä onkin epäkohtia, on silti sisältöä enemmänkin. Siinä kuvassa on muitakin. Ja katso mikä valo on sinun ympärilläsi... <3
Kuvassa keskellä valoisimmassa kohdassa on kissasi, ja voinen ihan hyvin ymmärtää senkin.
Eläimet eivät arvota ketään. Ne vain rakastavat ehdoitta.
Ihmiset eivät ihan täysin osaa rakastaa ehdoitta vaikka kenestä olisi kyse. Mutta jo se, että elämässä on myös ihmisiä, on onni.

Vaikka ulkomaailma vielä pelottaisikin, sie olet kyllä jo valossa ja värit vahvistuvat.
Olet tärkeä.

Olet myös luova.

Nämä kuvasi ovat upeita ja rohkeita.

Jos haluat jakaa kuviasi meidän kanssamme, olisimme siitä kovin iloisia. <3

Lisää siis kiitos taidettasi. <3

Bamiella Josko kirjoitti...

Kiitos kommenteistasi Una! Varmaan tulen esittelemään maalauksiani lisääkin. Kuva kertoo joskus paremmin sen, mitä en osaa kertoa kirjoittamalla. Sain uuden opaskirjan tänään: Pastellimaalaus. Käytännön opas helppoon taiteen tekemiseen. Olen jo kokeillut pastellivärejäni. IHANAA, kun sain tuon kirjan, jossa näyttää olevan varteenotettavia ohjeita minullekin.

Una Reinman kirjoitti...

Hienoa, käsillätekemisen taito on ihanan terapeuttista ja jokainen väri on aarre! Itse tykkäsin lapsena ja nuorena piirustuksesta ja maalaamisesta mutta nyt maalailen vain sanoja... Minullakin on ihan ikävä sitä käsillä kuvien tekemistä. Sitä täytyy pitää yllä ja sinä onneksi teet niin.

Jään odottamaan siun pastellikuviasi.
Oletko maalannut koskaan kissasta muotokuvaa. <3

Bamiella Josko kirjoitti...

Una, olen minä yrittänyt maalata kissojakin, mutta olen tuhonnut melkeein kaikki yritelmät. Pari lyijykynäpiirrosta on vielä tallella kissoista.

Anu Korpinen kirjoitti...

Elämä on välillä kovin vaikeaa, tiedän sen itsekin. Minä kävin kolme vuotta psykoterapiassa epävakaan persoonallisuuteni takia. Ajoittain elämä oli todella synkkää, ja uskoin että en ikinä selviäisi elävien kirjoihin. Nyt olotila on kuitenkin aika tasainen, elämässä on aviomies ja lapsi, ja tietysti aika monta kissaa. Psykoterapia auttoi selkeyttämään ajatukset ja toipumaan traumoista, mutta pitkän aikaa se vei. Välillä en oikein tunnista itseäni samaksi ihmiseksi kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Kannattaa muistaa että kun on pohjalla, ainoa suunta on ylöspäin!

Bamiella Josko kirjoitti...

Kiitos kommentistasi, Anu! Hienoa, että olet päässyt pohjalta, toipunut traumoistasi ja psykoterapia auttoi selkiyttämään ajatuksiasi. Samoin on mulle käynyt. Olen toinen ihminen kuin 10 vuotta sitten; paljon vakaampi, iloisempi ja elämänmyönteisempi. Elämä maistuu. Mieheni ja kissani kehräävät kanssani. :)