perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kiltit ovat vihaisimpia

Istumme kahvipöydän äärellä. Otan lautaselleni muhkean korvapuustin, palan voileipäkakkua ja pienen palan makeaa kermakakkua. Yritän pyyhkiä servetilläni pöydällä olevia tahroja ja koota kasaan pullanmurusia. Muttei se onnistu. Hoitajanainen tuleee tiskirätin kanssa ja kysyy, saako hän auttaa ja pyyhkiä pöydän. OK, vastaan. Hän pyyhkii pöydän, vie rätin pois ja tulee sitten kahvikuppi ja -lautanen käsissään istumaan viereeni.

Hoitaja jutustelee jotain. Minä en kommentoi, sillä en oikeastaan kuuntele häntä vaan haluaisin potilastoverini juttelevan minulle. Sitten kuulen hoitajan sanovan: "Sinä ilmeisesti käyttäydyt kuin rauhoittava tyttö - - -". "Niin", keskeytän hänet ja alan kertoa lapsuudenkodistani, jossa äitini riiteli isäpuoleni kanssa usein. Mutta kun tulin paikalle, he hiljenivät ja yrittivät sopia riitaansa. Tai sitten äitini meni kamariin nukkumaan ja isäpuoli sytytti sätkän ja alkoi kuunnella radiota. Olin lapsuudenkodissamme rauhoittava pikkutyttö, jonka kuullen ei riidelty, ainoastaan yritettiin sopia riitoja tai hiljennyttiin omiin puuhiin. Kun heräsin unesta, jäin miettimään mistähän kinastelu äidin ja isäpuoleni välillä oli alkanut.

- - - -

Miksi itse en uskaltanut riidellä enkä juuri sanoa poikkipuolista sanaa sitten lapsuuteni uhmaiän jälkeen? Olin koulussakin se sovittelija tai hiljainen osapuoli, jos jostakin asiasta kinasteltiin. Siksi minusta ei kai pidetty, koska riitojen osapuolet eivät voineet jatkaa kinasteluaan läheisyydessäni. Katsoin heitä niin pahasti ja kehoitin sopimaan keskenään kinastelunsa. Korotin ääntäni ja käskin olla hiljaa, jos kinastelu yltyi kovaääniseksi.

Suurimman ajan olin hiljainen, kiltti pikkutyttö. Kuuntelin tarkasti, mitä opettaja sanoi. Olin ahkera oppilas ja sain hyviä arvosanoja kokeissa. Mutta sisimmässäni riehui usein helvetin tulet. Vihasin tai oikeammin paheksuin takapenkin kuiskuttelijoita ja kikattelijoita, jotka eivät seuranneet opetusta.

Vihasin isäpuoltani, mutta en näyttänyt sitä hänelle. Yleensäkin pyrin tukahduttamaan vihani ja paheksuntani painamalla ne unohduksiin, mikä on erittäin tuhoavaa. Kyllä pitäisi saada olla vihainen ja esittää paheksuntansa. Kun viha kerääntyy sielun syvyyksiin, se saa ihmisessä pahaa aikaan. Minulla se ilmeni usein itsemurha-ajatuksina ja olen muistaakseni ainakin kolme kertaa tosissani yrittänyt surmata itseni.

 Olin kauan kiltti ja vihainen pikkutyttö ja edelleen olen sovitteleva ja kovin hiljainen .
"Kiltit ovat vihaisimpia" luin jostakin artikkelista ja se pitänee paikkansa.

2 kommenttia:

RH kirjoitti...

Olet varmaan lukenut Anna-Liisa Valtavaaran kirjan "Kiltteydestä kipeät"?

Mie olen varmaan ollu kans kiltti, ja joskus vihainenkin. Äitiä ilmeisesti jäi vaivaamaan se, kun niin usein murjotin. Eihän sille voinu ääneen sanoa, mikä otti päähän; se olis vain suuttunu. Nyt tuntuu, että menen liikaa jo toiseen ääripäähän. Siskoni tekee samaa (no se on tuiskahdellut aina) ja on sanojensa mukaan lakannut yrittämästä miellyttää muita - olen tajunnut, että samaa ongelmaa taitaa olla koko suvussa, koskapa sisko miellyttämisenhaluttomuudessaan on alkanut muistuttaa vanhempia naispuoleisia sukulaisia. Kärttyisiä akkoja, joille ei mikään kelpaa. Sellaiseksi minäkin varmasti tulen.

Bamiella Josko kirjoitti...

Kyllä olen lukenut Valtavaaran kirjan Kiltteydestä kipeät". Minä olin lapsena kiltti tyttö, joka pelkäsi että äiti jättää minut oman onneni nojaan. Niin hän uhkaili, jos aloin kiukutella. Kun isäpuoli tuli kuvioihimme mukaan, pelkäsin että äiti lähtee ja jättää minut ukon kanssa kahden. Joten kiltteys jatkui aina teiniksi asti, kunnes lähdin omille teilleni lapsuudenkodista. En tunnusta, että minusta olisi tullut kärttyisä akka. Olen vain yks hiljainen kotihiiri.