sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hellyydestä

Yksi kissahetki
aamuin illoin
ja kasapäin murheita
poistuu silloin



 Kissoja seuraamalla oppii tämmöinen vanha, hellyydettä kasvanut mummeliinikin hyväilemään itseään ja toisiakin. Tosin viimeiset vuodet, jotka vielä muistan, olen saanut hellyyttä mieheltäni. Ohimennen suukko ja halauksiakin. "Tulehan tänne lepäämään, rakas" hän sanoo, kun tulen kamariin, jossa hän katsoo televisiota sängyllämme pitkällään. Kissammekin pitävät sängyllä loikoilemisesta ja valtaavat sen kokonaan, kun emme lepäile sillä. Nämä kuvassa olevat kissat tosin ovat jo manalle menneitä. Ikävöin kovasti. Ne olivat tosi hellyttäviä.

Nykyisistä kissoistamme en ole saanut hyviä kuvia. Pitäisi ottaa video, koska ne ovat kovin liikkuvaista lajia. Sitäpaitsi toinen viihtyy aika paljon vaatekaapissa. Kuvan kaltaisia hellyyden hetkiä en ole saanut niistä kuvattua.

Niin, kissat sen osaavat siis hyväilemisen ja hellyyden osoittamisen taidon. Ainakin ne kissat, jotka pentuna ovat tulleet hoidetuksi hellyydellä. Ja kissaemothan sen osaavat vaistomaisesti ja kissaemojen tapaan siis osaavat helliä pentujaan.

Lapsuudenkodissani ei juuri hellyyttä osoitettu. Äitini hoiti kyllä fyysisiä tarpeitani moitteettomasti mutta hellyyden osoittaminen oli puutteellista. Isäpuoleni taas ei tiennyt rajoja, mihin lopettaa hellyyden osoitukset - olen siitä jo kertonutkin: hän siis meni liian pitkälle eli seksin puolelle, hyväksikäytti minua, joten opin varomaan hänen hellyydenosoituksiaan, jottei tarvitsis hävetä. Minä, häpeän lapsi sen aikaisessa yhteiskunnassa - häpeällisesti avioliiton ulkopuolella syntynyt, otin syyt niskoilleni. Minä muka viettelin isäpuoltani ja hän teki temput, joita häpesin. Olen terapiassa hieman käsitellyt näitä isäpuoleni "hellyyden osoituksia" ja myöhemmin ihmetellyt, miksi hän minua halusi käyttää hyväkseen. Miksei osoittanut "hellyyttään" äitiäni kohtaan? En nähnyt lapsuuden kodissani ihailun osoituksia ja kiintymyksen kauniita kukkasia.

"Ystävällisyys ja arjen hellyys, päivittäiset kiintymyksen ja ihailun osoitukset ovat parisuhteen suola. Hyvä olisi, jos erityisesti mies pysähtyisi miettimään, onko hänellä taipumusta pitää liiaksi erillään seksuallisuus ja muu yhdessäolo."
(VÄESTÖLIITON NETTISIVULTA)

No joo, isäpuoleni ei pitänyt seksuallisuuttaan erillään, kun vietti aikaa minun kanssani!

Luulin jo päässeeni eroon traumasta, jonka isäpuoleni raiskaus on jättänyt sieluuni. Luulin jo käsitelleeni asian terapiassa ja mielestäni pois. Mutta viime aikoina olen nähnyt painajaisia tummista miehistä, jotka joukolla tulevat kotiini ulko-oven läpi. Käyvät käsiksi ja raiskaavat minut - yhä uudestaan. Tunnelma unessa on painostava ja uhkaava...

Olen hätää kärsimässä, kun herään pikkutunneilla pimeässä kamarissamme ja lähden hiipimään huoneistossamme. Tarkistan pesuhuoneen ja wc:n, olohuoneen ja keittiön, parvekkeellekin kurkkaan, ettei siellä ole tummia miehiä. Menen sitten kirjastoomme ja katson kirjoituspöydän allekin -varmuuden vuoksi. Sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Rauhoitun vähitellen ja huokaan piiiitkäään.

Parisuhteessamme hellyyden osoitukset ovat jääneet minulta pois. Olen kuin teinityttönä - ujo ja pidättyväinen. Miten minusta tällainen tuli, ihmettelen. Olisi opeteltava uudestaan osoittamaan hellyyttä miehelleni.

Hellyys kateissa   

Me Naiset -lehden artikkeli (kts. yo linkki) kertoo viisi harjoitusta läheisyyteen. Minun on varmaan aika opetella uudelleen, kuinka osoittaa läheisyyttä ja hellyyttä miestäni kohtaan. Kissojani osaan silittää ja niiden hyväily sujuu luonnostaan. Miksi se onkaan niin vaikeaa miestäni kohtaan?

tiistai 22. syyskuuta 2015

Vanhat laulut soivat mielessäni


"- - - punertaa lehdet pihlajan - - -"




" - - - sada, sada aina vain muistan rakkaimpain - - -"

Tapailen vanhojen laulujen sanoja ja harmittelen, kun en niitä kokonaan muista. Melodian soi päässäni ja sieltä täältä laulun sanat tulevat mieleeni. Sade ropisee ikkunalaudalla ja pihlajan oksat huojuvat tuulessa. On jotenkin nostalginen olo. Tulee mieleen paljon asioita menneistä syksyistä, paljon mukavia muistoja. 

Aloitin lapsena syksyllä kesäloman jälkeen kouluni intoa puhkuen, koska silloin pidin suunnattomasti siitä, että saimme uudet kirjat koulusta - ihan ikiomaksi. Selailin niitä mielenkiinnolla ja lueskelin eteenpäin. Olin aina parikymmentä sivua edellä läksyiksi luettavista kappaleista. varsinkin kirjojen kuvat kiinnostivat minua. Mielenkiintoisinta minun mielestäni oli maantiede ja kartat. Suunnistaessani minulla ei ollut vaikeuksia (niinkuin luokkakavereillani) lukea karttaa ja käyttää kompassia, mutta olin hidas juoksija enkä koskaan voittanut suunnistuskilpailuja. Jäin ihailemaan järvenrantaa ja annoin toisten kilpailijoiden juosta ohi. En piitannut, tulenko vaikkapa viimeiseksi. Nautin metsässä kävelemisestä ja siitä, että teidän, missä olen kartalla. Sitten vain näön vuoksi kirittelin maalissa, jos yhtä aikaa olin tulossa sinne jonkun kanssa ja löysäsin ennen maalia, jotta toinen pääsisi edelleni... Ja puuskutin henkihieverissä maalissa tulipunaisena, Oli kai astman oireita, muttei sitä ole koskaan minulta ole diagnosoitu.

Valokuvausretkeni syksyiseen luontoon ovat ikimuistoisia ja ihania muistoja. Harmi vaan, kun äidin laatikkokameralla en saanut valokuvata paljoa. Filmit olivat kalliita eikä kuvista saanut kopioita halvalla. Olisipa silloin kauan sitten nuoruudessani ollut digikamerat ja kännykkä kameroineen!

Pidän siis syksystä ehkä eniten vuodenajoista. Ei ole kuuma eikä helle pukkaa hikkee pintaan. Ei ole kylmä niin että nenä jäätyisi pakkasessa. Tämä syksy on kuulemma ennätyslämmin. Nyt on +11 astetta Celciusta. Tuuleksii 6m/s ja sataa heikonlaisesti. Tähän aikaan vuodesta on täällä ollut jo pakkasiakin aikaisempina vuosina, yöpakkasia ainakin.

En pelkää pikkupakkasia, mutta talven kylmät viimat puistattavat minua jo ajatuksenakin. Vaikka pakkasen puraisema maisema on kaunis, niin en siedä kylmempää kuin -12 astetta Celsiusta. Pysyn mieluummin kotini lämmössä, jos on kylmää ja kovat pakkaset. HRRRhuh! puistattaa jo ajatuskin paukkupakkasista!

Mutta onneksi ei vielä ole pakkaspäivä. Itseasiassa ainakin kuukauden mittarit voivat näyttää lämpöasteita. Sateita tulee ja katselen sadetta ikkunasta ja parvekkeeltani lasien takaa. Surkuttelen koirien omistajia, jotka rämpivät sateessa katseet luotuina maahan ja koirat ovat märkiä.

Kyllä kissanomistajan kelpaa katsella ikkunasta kissojensa kanssa moista.


perjantai 18. syyskuuta 2015

Rakas



" - - -SADA, sada aina vain
muistan rakkaimpain - - -"

Muistelen vanhaa laulua sateesta ja rakkaimmasta. Kuinka se pääseekään välillä unohtumaan, että rinnallakulkija on lähelläni. En ole yksin sateessa. Aviopuolisoni on iiihana. Hän toi minulle ruokakaupasta Geisha-suklaata ja annoin siitä hyvästä hänelle suukon.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Miksi olemme niin mahtavia (suurenmoisia)?

Luin artikkelin siitä, kuinka mahtavia (=suurenmoisia) olemmekaan. Lue sinäkin TÄÄLTÄ: Miksi sinä olet niin mahtava Artikkeli sai minut ajattelemaan positiivisesti itsestäni ja näkemään parantumisen mahdollisuudet, jotka Luoja on luonut minuun itseeni. MAHTAVAA !

torstai 10. syyskuuta 2015

Päivän saldo tunteita

Miten voi yx A4-paperi hävitä niin perusteellisesti, ettei sitä löydä, vaikka plaraisi kaikki paperikasat kirjoituspöydältä, katsoisi avonaiset kirjekuoret toiselta pöydältä, tutkisi reppunsa pussukat ja kukkarot, sivupöydän vanhat poisheitetttävät paperit, kirjoituspöydän laatikot, kaiken mahdollisen, missä se ehkä voisi olla.

Olen pettynyt itseeni. Luulin, että panin paperin talteen, josta sen saisin heti tarvittaessa. NO, en tarvitse sitä vielä, vasta kolmen viikon päästä, kun silmälasini valmistuvat ja tulee maksun aika. Mksusitoumus-paperi on auttamattomasti hukassa, Hukka metässä. Metsä tulessa... en jatka lasten sanaleikkiä. Tätäkö tulee olemaan seuraavat 20-elinvuottani: yhä pahenevaa unohtelua, tärkeiden papereiden hukkaamista, hajamielisyyden pahenemista.

 Purskahdan kohta itkuun. Väsymyksestä etsimiseen, väsymyksestä iltapäivän retkeen ystävän luo ja takaisin kotiin linja-autolla, missä suin surminkaan en olisi halunnut istua. Yritin nauttia kauniista maisemista, jotka avautuivat matkan varrella, muttei se paljoa auttanut paniikinomaisessa tunteessa, että kohta tapahtuu jotain ikävää. Teinitytöt kikattelivat keskenään jutuilleen. Tutunnäköinen mies tervehti minua sanomalla: "Päivää". Vastasin: "Terve" ja hän sanoi sitten myös "terve" nolonnäköisenä ja tytöt tirskuivat yhä vaikeamman näköisenä pidätelleen nauruaan.

Olen perusteellisen väsynyt ja turhautunut sihehn, että pelko kurkkii koko ajan nurkan takana ja hihittää minulle kurittomasti kiusoitellen yleisissä kulkneuvoissa matkustaessani. Pelko saa minut tarkkailemaan ympäristöäni ja huomaan hikipisarat vastapäätä istuvan miehen otsalla. Hänen hermostuneen liikehdintänsä istuma-asentoa etsien bussin penkillä. Ihailen hänen pitkiä, kiharia hiuksiaan; kuin 1980-luvun nuorilla miehillä. Panen merkille bussinkuljettajan läheltä piti -ohjauksen bussin kaartaessa vasemmalle kaistalle, kun jalankulkija ei huomaa/ei piittaa bussin tuloa vaan jatkaa kävelyään bussin eteen suojatiellä. Panen merkille, että vastaantulevan auton jarruvalot syttyvät palamaan. Hyvä, että selvittiin ilman kolaria.

Olen väsynyt, itkuinen ja onneton sekä toivottaman yksinäinen istuessani läppärini äärellä kirjastossamme. Etsin kuulokkeitani, jotta voisin kuunnella samalla radiota. Haluan kuunnella ihmisen ääntä, laulua, musiikkia.

 Olisi aika syödä iltalääkkeet ja käydä nukkumaan. Onhan kello jo 22. Mutten halua asettua kamarin vuoteelle tuhisevan mieheni viereen. Haluaisin siirtää sänkyni pois makuukamarista olohuoneeseen ja katsella televisiota pitkällään siellä. Nykyajan pyhä televisio suoltaa viihdettä tuntikaupalla aamuyölle asti. (Tosiasiassa olen turhautunut noihin ohjelmiin.) En vaihda huoneittemme huonekalujen järjestystä niin, että vuoteeni mahtuisi sohvien, tv-pöydän, kukkapuun, piirustus/maalauspöytäni ja kaappien sekaan olohuoneeseen, vaikka olen suunnitellut järjestyksen muutosta jo viikkokaupalla. Mieheni ei halua muutosta huoneistoomme. PISTE.


torstai 3. syyskuuta 2015

Onks' pakko

Heräsin jo ennen auringonnousua. Aamusuihkussa luvattoman aikaisin. Mutta mieleni "nukkui". Olin puolittain hereillä ja näin, kuinka kaikki voisi olla toisin: elämä maistuisi, terveyttä piisaisi,  ruokaa olisi kiva maistella, herätä aamulla levänneenä ja uutta päivää odottaen, ystävät tervehtisivät iloisella kädenheilautuksella, uudet tuulet puhaltaisivat purjeisiin ja olisi "mänö männessä" niinkuin mummollani oli tapana sanoa kun joku kiireellä sai aikaseksi asioitaan ja toimi ripeästi toimissaan.





Mutta miksi herättyäni kaikki on tuntunut pakkopullalta. En tiedä, miten päästä kokemaan elämäniloa, saada syödä ruokansa ilman että vatsa huutaa tuskasta, ystävät alkaisivat pitää minun luonani käynnistä enkä olisi heille vain ikävä ihminen, jota täytyy sietää ja ylläpitää yhteyttä, jotten mene ihan manan majoille.



En jaksa enää tsempata, olla mukava, pidätellä kiukun puuskiani ja kyyneleitäni. Olen sippi, loppu ja suunnattoman väsynyt elämääni. "Mitä sinä haluat meiltä", lääkäri kysyi vastaanotollaan. "että tekisitte minulle eutanasian", vastasin. Hän hiljeni pitkäksi aikaa ja jatkoin "mutta ettehän te sitä tee, koska se ei kai liene luvallista". Miten siitä jatkettiin, on hämärän peitossa. Muistan vain, että suostuin muskelimiehen kanssa lähtemään pikkuautolla mielisairaalaan. Ennemmin olisin halunnut, että vatsani olisi hoidettu kuntoon, olkavarteni lihakset lakkaisivat kramppaamasta, oikea jalkani sidottaisiin, jottei se posahda haavoille, koska, se oli turvoksissa, että hiukseni olisi kauniisti leikatut, ettei paskat tulisi housuun holtittomasti ja loputon lista muita fyysisiä vaivojani hoidettaisiin.

Mielisairaalassa en niistä puhua pukahtanut. Itse asiassa olin menettänyt puhekykyni, en saanut ääntäkään, kun huonetoveri kyseli hiljaisella äänellä jotakin, mistä en saanut selvää. Ja sitten alkoi päivien rumba: marssit käytävän päästä toiseen päähän aamiaiselle (noin 70 kivuliasta askelta turvonneella jalalla), lounaalle ja päivälliselle yhtä tuskaa. Alkoivat etsinnät, josko salongissa tai päiväsalissa katsottais mulle mieluista ohjelmaa. Pidettiin musiikkitunti, missä purskahdin itkemään kuultuani erään mielilauluni ja askartelutunnilla päällystin vihon kissojen kuvilla. 

 Minulle tultiin sanomaan, että tule vain rohkeasti sanomaan hoitajille kanslian ovelle, jos on asiaa. ASIAA? mitä asiaa? Ei minulla ollut mitään asiaa kenellekään. Olin sulkeutunut, tekeydyin pirteäksi ja kuulin, että teeskentelen. "Miksi sinä olet täällä, jos sun on noin vaikea olla?", yöhoitaja kysyi. En osannut vastata. Ajattelin vain, etten enää montaa päivää olekaan.

Lääkärin vastaanotolla ("kierrolla") sanoin, että lähden pois sairaalasta. Olin tullut vapaaehtoisesti, tosin saatettuna. Vapaaehtoisesti läksin hyvästejä jättämättä. Taksi toi kotiin ja ahdistus, tuska ja mielen synkkyys valtasi minut niin totaalisesti, etten pysty nukkumaan kuin pätkiä yössä painajaisia ja toisaalta jotain vallan ihanaa katsellen. 

Jo parin päivän päästä kotiin tultua kyselin mielisairaalan akuuttiosastolta, että saisinko/voisinko tulla takaisin hoitoon. EI SE KÄY ilman lääkärinlähetettä. En jaksa lähteä taas terveyskeskukseen valittamaan. ONKS PAKKO, JOS EI JAKSA?