lauantai 15. marraskuuta 2014

Surun kyynelten läpi






Surun kyynelten läpi
loistavat onnellisten päivien
kultaiset muistot.


"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."

Sytytän ja sammutan kynttilöitä.



Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat  eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.

Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini  - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.

Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.




(Tämä on 500. postaus tässä blogissa) 

Ei kommentteja: