sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Aamun ajatuksia


Nostan katseeni korkeuteen
odotan vielä huomiseen
pian lennän korkeuteen
sillä uskon Jumalan hyvyyteen



polkuni on raivattu
minun mielipidettäni ei kaivattu
kysyttiin kyllä
kaiken yllä
oli ihmisten paljous
asuntojen tarve

&


Olen ikuinen metsien ihailija. 
Haluan ympärilleni paljon puita. 
Muutan maalle.
Metsänneito tahdon olla, sankar´jylhän kuusiston. 
Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön
 ja kaupungin pölyiset kadut unholaan jääköön. 



surullinen aasi pilven alla



PIITKÄ HUOKAUS ja rukous Jumalalle. AMEN. Minun kohdalla sataa tummasta pilvestä taivainen siunaussade, jonka luulin olevan ikävä ja kirottu turkkiani kasteleva, kylmä, mutta luonnollinen tapahtuma, johon en voi vaikuttaa. Kuolema varjostaa ja sumentaa näköalojani. Mutta onneksi tiedän auringon paistavan pilvien yläpuolella. f

lauantai 15. marraskuuta 2014

Surun kyynelten läpi






Surun kyynelten läpi
loistavat onnellisten päivien
kultaiset muistot.


"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."

Sytytän ja sammutan kynttilöitä.



Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat  eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.

Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini  - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.

Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.




(Tämä on 500. postaus tässä blogissa) 

Kaipaan äitiäni ja veljeäni





Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään." 

Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. 

Teksti: Anna-Mari Kaskinen

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

AAA, SAV. AVM ym. kirjainyhdistelmiä

Infarkti, iskemia, parietaali, lateraaliventrikkeli, hernitaatio, amyloidiangiopatia. Uusia sanoja, joita olen tavannut tämän illan. Aivoverenvuoto, aivoinfarkti, aivohalvaus, AAA, AVH jne. Olen lukenut neurologiaa, aivojen anatomiaa, lääketieteen sanakirjaa niin että mieleni on myllerryksessä ja haluaisin tietää tarkemmin, mitä mitä äidilleni tapahtui ennenkuin hänet löydettiin makaamasta lattialta sänkynsä viereltä.

Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.

Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.

Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.

Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.

Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.



tiistai 11. marraskuuta 2014

Toivoin hautaan


Oliko se unta vai viinien huumaa.
että mä itseni hukkasin,
toivoin hautaan
ja halusin peittää
kaikki muistoni kukkasin,

Kalman jäätävä huuru
sumensi mielen 
ja kutsuin  kuolemaa kiroten
tahtoen tieten
Kaikkivaltiaan
kuitenkin voittavan
ja elinpäivieni jatkuvan.

Oliko luonani enkeleitä
kun kuulin ihania säveleitä,
kun huokasin syvään:
Auta meitä
tänne pimeään
syvään
kylmenneitä!


Synkkä yö




Synkkä yö

mieleni on musta
olen sairas kaipuusta
ilman lohdutusta

suru jäytää rintaa
kipu pyrkii pintaan
levoton, neuvoton
en kysy hintaa
vaan

pyydän ja kuiskaan:
maksakoon 
mitä vaan,
joudan kuolemaan

Tule Manalan Valtias
sinä Kuoleman Ruhtinas

ruumiini polta
sieluni murskaa

muistoni peitä
ilman kyyneleitä

&

Näen enkeleitä
sointuja kuulen
säveleitä

minä tulen, minä lähden
vain Pohjantähden nähden
itken ja rukoilen
syvään huokaillen:

Minun sieluni janoaa
elävää Jumalaa

"Sinun koskiesi pauhussa
syvyys syvyydelle huutaa
kaikki sinun kuohusi ja aaltosi
käyvät minun ylitseni."

"Päivällä Herra säätää armonsa,
ja yöllä minä Hänelle veisaan."
Rukoilen elämäni Jumalaa
murhepukuuni ahdistettuna

"Miksi murehdit minun sieluni
ja miksi olet minussa levoton?
Odota Jumalaa,
sillä vielä minä saan
kiittää ja laulaa
minun kasvojeni apua,
minun Jumalaani."

Ps.42:9,12

maanantai 10. marraskuuta 2014

Suren äitini poismenoa





PIIITKÄ HUOKAUS. En saa unta. Päässäni pyörii ideoita ja kysymyksiä, miten äitini muistotilaisuus järjestetään.

 Äiti-vainajaa katsoessani paiskautui päin kasvojani tietoisuus, kuinka katoavaisia olemmekaan, Elämme tuskin satavuotiaaksi. Kalmankalpeana ja kylmänä hän makasi sairaalan työntökärryllä valkoisella lakanalla peitettynä. Joku oli sairaalan puolesta laittanut vaaleanpunaisen ruusun lakanalle.

Keskustelin sairaalapastorin kanssa siinä äidin kuolinvuoteen äärellä. Pastori  kuunteli minua empaattisesti. Hän piti jäähyväismuistopuheen, rukoili lohdullisesti ja toivotti voimia, hyviä unia ja maukkaita aterioita minulle. Se oli mieliinpainuva hetki elämässäni, vaikka sieluani kylmäsi kuin olisin palellut öisessä hallasumussa.


Äitini lempilaulu oli tämä:

1. Täältä puolehen ylhäisen maan nyt vain uskossa katselemme,
    Sinne Jeesus jo valmistamaan mennyt on kodin lahjaksemme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

2. Rauhan rannan kun saavutamme, silloin virtemme helkkyen soi.
    Murheen sävel ei laulussamme enää milloinkaan kaikua voi.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

3. Armon runsaista lahjoistansa tuomme kiitoksen Jeesukselle.
    Hän on siunannut lapsiansa, ollut suojana matkallamme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

Melodia: Joseph Philbrick Webster 1867
Teksti: Sanford Fillmore Bennet 1867
Suomentaja: Joel Niininen 2001

Tätä laulua toivon laulettavan äitini muistotilaisuudessa. Toinen laulu, josta äitini piti on "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla/ katson kauas kaukaisuuteen - - -". Kuuntelin eilen tätä laulua moneen kertaan YouTubessa. Mieleeni jäi soimaan sanat: "Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla. Täällä kuu kumottava on myös alakuloinen - - - hiipii sieluun asti halla ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Paremmin ei voisi kuvailla tunteita, joita nyt koen: mustaa alakuloisuutta, rikki revittyä sydäntä. Tunteeni heittelehtivät kuin vuoristorataa ajellessa synkimmästä surusta ja luopumisen tuskasta jälleennäkemisen toivoon ylösnousemuksessa.





sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Äitini muistolle



Rakkaan äitini muistolle


Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

torstai 6. marraskuuta 2014

Äiti pien' oma rakas äitini

Olen surun murtama. Äitini on sairaalassa päivystysosastolla. Hänen tajuntansa on alentunut ja vasen puoli pleeginen. Keuhkot krohisee. Häntä ei elvytetä, jos jotain dramaattista tapahtuu.

Vasta vietimme hänen 87-vuotissyntymäpäiviään ja hän oli iloinen, mutta väsyneen oloinen. Eilen illalla hän oli normaalivoinnissa, mutta tänä aamuna löydetty kotoa lattialta. Ambulanssilla sairaalaan. Pään TT ja Thorax-röntgenkuva otettu.

Yritin puhua hänelle. Kerroin että olen tässä, tyttäresi. ja tulin tänne sairaalaan sinuakatsomaan. En tiedä kuuliko hän, koska ei ollut kuulokkeita hänelle laittaa korville ja puhua mikkiin. Ainoastaan siten hän pystyi kotonaan saamaan selvää, mitä puhutaan.

Silitin hänen otsaansa ja kylmiä käsiä. Olkavartta silitin myös ja kuiskasin: "Minä rakastan sinua,"

Voi, pieni äitini ei ehkä selviä tästä laaja-alaisesta aivoinfaktista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suru on musertava. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hieman rakkautta ja lämpöiset sukat



Marraskuu. Harmaata. Pimeää. Sataa tihuuttaa vettä. Ulos ei viitsi katsoakaan ikkunasta niin musta maisema on.

Mieheni meni nukkumaan jo klo 18.30. Jos minä menisin näin aikaisin nukkumaan, todennäköisesti heräisin pikkutunneilla yön synkimpään pimeyteen.

Uudet vaatteet, jotka ostin Cellbesin postimyyntifirmasta, hain kotiin postista. Nyt ne eivät juuri saaneet minua iloiseksi. Jostakin syystä (tiedän kyllä miksi) mikään ei jaksa innostaa nyt.

Minä vain olen  -  (EN ELÄ).  Vedän toisia villasukkia jalkaani, koska varpaitani paleltaa. Minua kylmää ihan kokonaisvaltaisesti. Koen yksinäisyyttä ja elämä tuntuu ankealta.

No tästä on vain jatkettava. On kehiteltävä itselleen virikkeitä - ja kerjättävä hieman rakkautta sisimpääni  lämmittämään.