sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Pohjantähden alla

Kari Tapio laulaa CD-soittimessani Olen suomalainen. "...Pohjantähden alla elää suomalainen." Näihin sanoihin laulu päättyy ja mieleeni tulee pakkasyöt, joita tullaan taas saamaan talven myötä. Kirkas tähtitaivas loistaa valojaan ja Pohjantähti siellä taivaan keskivaiheilla pilkottaa vaatimattomasti. Tätitaivaalta löytyy helposti Otava ja Kassiopeija. Muita tähdistöjä en ole oppinut löytämään enkä edes ole kiinnostunut tähtitaivaasta niin paljon, että viitsisin opetella. Kun tähtitaivas näkyy, on usein kylmä, pakkasta siis. Viimeksi tähtitaivasta tuijottaessani, pohjoistuuli puhalsi kasvoihini niin että nenänpäätäni alkoi paleltaa. Kiirehdin sisälle lämpimään, missä nenäni alkoi vuotaa kiusallisesti - räkää. Suru vieköön!

En todellakaan tykkää pakkasesta, talvesta - ja lumesta, mikä tarttuu kengänpohjiin ja sulaa sisällä vesilammikoiksi. Seitsemän kuukauden piina alkaa lämpimän syksyn jälkeen. Onneksi tänne asti on saatu nauttia päivistä ilman pakkasia. Yöpakkasia on ollut jo ja mielellään niitä sitten saisi ollakin ennenkuin lumet satavat, jottei tarvitse loskakelissä tarpoa. Loska on kamalinta, mitä talvella voi olla.

HUOKAUS! Mitenkähän tästäkin talvesta selvitään.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Rennommin ottein tähän syksyyn

Vielä vuosi pari sitten olin aika vaativa itseäsi kohtaan. Minusta tuntui, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan sekä pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. En voinut olla tyytyväinen itseeni jos en täyttänyt vaatimuksiani - siksi tuntui. ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat mieltäni. Ponnistelin välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheutti minulle ahdistusta ja stressiä. Stressi ilmeni erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena ja paniikkikohtauksina. 

Minä olen oppinut rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. En ole enää turhautunut ja ärtynyt itseeni ja toisiin.  Olen ehkä laiminlyönyt ystäviäni tai läheisiäni - ja siinä on tehtävä parannus. Väsymysoireet ja kohonnut verenpaine vaivaavat minua edelleen, mutta paniikkikohtauksia ei ole tullut pariin kuukauteen. Olen oppinut tyytymään olooni enkä enää ole niin vaativa itseäni kohtaan.

Syksy ja ruska-aika saa minut surumieliseksi. Olen kesän lapsi. Syksy lyhyine päivineen, puitten putoilevat, ruskansävyiset lehdet ja maahan taipunut kuurainen aluskasvillisuus ovat kuoleman airuita. Lehdet maatuvat maahan ja aluskasvillisuuden elinvoima piiloutuu maan alle juuriin. Pimenevät illat masentavat minua. Monena talvena kaamosmasennus on aivan lamaannuttanut minut. 

On varmaankin sytytettävä kirkasvalolamppu aamulla ja työskenneltävä sen valossa päivän aluksi heti huomisesta lähtien, jotten taas sairastuisi.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kahden blogin yhdistelmä

Yhdistin tähän blogiini toisen blogini tekstit. Täällä uusia postauksia on siis usean vuoden ajalta tuotu blogista "Auringonpistoksia pakkasella". Siinä blogissa olen ehkä avoimemmin kertoillut masennuskausistani ja diagnooseistani, yleensäkin tunteistani. Muutoin se blogi oli aikalailla samantapainen kuin tämä "Näin se menee" -blogi. Koska en enää muistanut, mitä kirjoitin siellä ja mitä täällä, päätin yhdistää blogit.

Jatkan edelleen päiväkirjamaista kerrontaa arjestani ja juhlistani, kissoistani ja yrityksistä laihtua. Joskus yritän selvittää itselleni psykologisia asiakokonaisuuksia.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, lauletaan vanhassa biisissä. Oivalluskykyähän tässä elämässä pitää olla, jotta se olisi mielekästä. Jokaiselle tämä kyky on annettu, toisille nokkelampi kyky oivaltaa ja toisille sumeampi - ja sillä on selvittävä.

Omaa oivalluskykyäni en arvioi, mutta yrityksistäni huolimatta en ymmärrä, miksi mieli masentuu. Onneksi olen omasta masennuskausistani selvinnyt ilman suurempia haavereita. Joitakin tunnelukkoja mielessäni on kts. http://www.mentores.fi/index_tiedostot/Page2265.htm#vaativuus

Miten ne avaisin, tulevaisuus näyttää. Onko edes mahdollista vuosikymmeniä olleita lukkoja avata, en tiedä. Sen tiedän, että olen rikkinäinen ja haavoittunut ihminen, joka yrittää ymmärtää suuria asioita.


lauantai 21. syyskuuta 2013

Kuutamossa



Eilen (torstai)illalla kuu loisti kirkkaasti ja valvotti minua. Ihailin kuutamoa parvekkeellani jonkin aikaa. Väsytti, mutta kun menin vuoteeseen, en saanut unta. Pari tuntia etsin hyvää asentoa ja vihdoin simahdettuani näin omituisia unia. Niissä ei ollut päätä eikä häntää. On vaikea ruveta kertomaan niitä, koska ne olivat tosi sekavia. Tunnelma niissä ei ollut painajaismainen, vaan toisella tavalla synkkä ja pimeä. Heräsin aikaisin aamulla ja menin nettiin, mutta silmät eivät pysyneet auki. Suljin tietokoneeni ja painuin takaissin pehkuihin. Sitten aamuyöllä nukuin muutaman tunnin sikeästi ja rauhallisesti.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Yks hailee



Päivä toisensa jälkeen luiskahtaa muistoihin ja huomaan, etten ole saanut mitään aikaan. Ainoastaan kissan oksennuskasat olen kerännyt biojäteastiaan ja vessan lattialta lakaissut kissanhiekat takaisin hiekkalaatikkoon. Muuta sanottavampaa en sitten ole tehnytkään lukuunottamatta facebookissa luuhaamista ja toisten blogien lukemista. Oma pääni ei ole tuottanut minkäänlaista postausta tännekään yli viikkoon. Suonette sen anteeksi, sillä minulla on nyt sellainen kausi, etten oikein koe mitään kovin merkityksellisenä tai pakottavana ilmaista blogissa. On niin ykshailee-olo. Välinpitämättömyys valtaa mieltäni ja siitä kärsii mieheni - ja tekin rakkaat lukijani. Olen pahoillani!


tiistai 10. syyskuuta 2013

Syyskuisena iltana

Ennätysmäisen lämmin syyskuun alku on miellyttänyt minua. En kaipaa tuulta, myrskyä ja sadetta. Sitä on kuitenkin luvassa jo ylihuomenna. Olen istunut tietokoneen äärellä melkein koko päivän. Olen seurannut facebookin viestejä tutuilta ja nettiryhmieni jäseniltä. Muutaman viestin olen kirjoittanut itsekin. Nettiryhmäämme kirjoitin vähän pitemmän viestin. Olen lukenut blogeja. Etsinpä uusiakin blogeja asiasanoilla masennus ja rajatilapersoonallisuus. Joitakin mielenkiintoisia blogeja sain lisää blogilistaani.



Vähän harmittaa, etten saanut itseäni ulos kävelylle. Selälle tekisi hyvää pieni liikunta ja muutenkin raitista ilmaa olisi hyvä saada. En vaan jaksa välittää ... Kun innostun jostakin niinkuin nyt etsimään uusia blogeja, aika kuluu huomaamatta asian kimpussa eikä minua saa hommasta irti ennenkuin silmät rupeavat luppasemaan ja on aika mennä nukkumaan. Niin, nyt on aika siirtyä makuuhuoneen puolelle, ojentaa selkäni vuoteelle ja rauhoittua nukkumaan.



HYVÄÄ YÖTÄ!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Uni

Kävelin mielisairaalan pihalla. Vaihdoin sairaalan aamutakin päälleni ja vaaleansiniset yöpuvun housut vedin jalkaani pihalla. Joku tuttu potilastoveri tuli juttelemaan kanssani ja läksimme kävelemään sisälle. Muistin laukkuni ja juoksin vaatteidenvaihtopaikalle. Uusi laukkuni ei ollut siellä enää vaan vanha laukku, jossa oli omenoita. Olin pahoillani, että joku oli varastanut uuden laukkuni, jossa oli kukkaroni, muistioni ja sininen uusi puseroni.

Sairaalan pihalla oli paljon väkeä. Kysyin sinitakkiselta laitossiivoojalta, onko eteisessä hiljaisempaa. En haluaisi kovaan ääneen selittää tilannettani hoitajalle eteisen ovenraossa. Hän vei minut osastolle, jossa oli ainakin 100 metriä pitkä käytävä, rapautuneet seinät, viiden hengen huoneita ainakin 10 peräkkäin molemmin puolin käytävää. Hoitaja tuli kysymään, kuka minun lääkärini on. Sanoin, etten tiedä, mille osastolle kuulun ja kuka lääkärini tulee olemaan. Tälle osastolle en jää. Hoitaja otti laukun kädestäni. Kysyin, minne viette sen. Keskukseen, sanoi hoitaja. Mikä paikka se on, kysyin. Laukku tutkitaan siellä ja se voi viipyä siellä kaksikin viikkoa. Ei kai minun tarvitse olla täällä kahta viikkoa, kysyin hoitajalta - ja heräsin unesta.