sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Yksinäisenä ja turhautuneena

Paras ystäväni on tänään töissä ja niin lienee kaukainen ystävänikin. En tiedä muita, kuka tahtoo olla kanssani tänään kuin mieheni ja hänkin nukkuu nyt. Mistä löytäisin ystävän, joka haluaisi olla läsnä minulle? Ystävän, jonka kanssa en stressaantuisi. Ystävän, joka innostaisi keskustelemaan elämälle tärkeistä asioista - ilman paatosta, tohtorointia tai tuomitsemista; ilman Kaanaankieltä.

Kenelle uskallan soittaa sunnuntaiaamuna klo 9 aikaan - etten vain herättäisi kesken kauniiden unien,  tärkeän rakennusprojektin tai väitöskirjan kirjoittelun. En uskalla soittaa kenellekään. Soittaisin terapeutilleni, jos hän olisi tänään tavattavissa.

Koen suunnatonta yksinäisyyttä. En tiedä, mitä olisi tehtävissä - muuta kuin kirjoittaa tänne ja uskoa, että joku lukee - ja toivoa, että joku kommentoi tätä jaaritusta. HUOKAUS!

Kuinka olenkaan muuttunut erakoksi, joka pistäytyy silloin tällöin ihmisten ilmoilla  - ja stressaantuu vähäisestäkin sosiaalisesta kanssakäymisestä. Menen ihmisten pariin kirkossa. Kaupungilla keskustelen vanhojen naisten kanssa, koska he mielellään juttelevat niitä näitä. Baareihin ja ravintoloihin en rohkene mennä - jo senkin takia, koska minua yököttää tupakan haju, joka leijuu baarikansan ympärillä. Olen joutunut tarpeeksi passiivisesti tupakoimaan lapsuuden kotonani. Pienenä tyttönä sairastuin isäpuolen tupakoinnista. Keuhkooni tuli jokin musta märkäpesäke, minulle nousi kuume +39 asteeseen ja olin aivan voimaton, kunnes antibioottikuuri paransi minut.

Sairaalaan menin, kun terapeuttini kehoitti akuuttia hoitoa. Siellä seikkailin potilastovereita vältellen omissa ajatuksissani - kuitenkin toivoen, että joku olisi samalla aaltopituudella kanssani. Kuusi kertaa annan puhelimen hälyttää, kun soitan kotoani potilastoverille. Hän ei vastaa, ei ehdi tai tohdi tai viitsi vastata. . . tai ei kuullut puhelimensa hälytystä, koska kenties nukkuu sikeästi sunnuntaiaamun rauhassa.

Olen tottunut yksinäisyyteen, vaikka se aina kirpaisee, kun huomaan, että minulla ei ole "sielunsiskoa", ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa jakaa sydämeni tuskaa, elämäni kipuja ja joka mmärtäisi ja osaisi vastata eneneviin kysymyksiini elämäntarkoituksesta; joka selittäisi, miksi ihmiseten elämässä on niin paljon julmuutta, kaltoinkohtelua, ahneutta ja väkivaltaa. Ei ole ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa sieluni sopukoita myöten kaiken moskan, ilon ja tyhjänpäiväiset turhuudet. Alan olla suorastaan turhautunut yksinäisyyteni ja elämäni näyttää turhalta.

Ei kommentteja: