sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Siedettävän hyvä olo

Klassisen musiikin soidessa kärpänen surisee tahtia ikkunaani törmäillen. Mitähän se luuli tavoittavansa lentäessään parvekkeellemme ja olohuoneen läpi kirjaston ikkunaverhojen välistä lasiesteeseen. Aukaisen tuuletusikkunan ja huidon sitä lentämään ulos. Taas on päivän hyvä työ tehty: pelastettu yksi kärpänen lintujen ruoaksi.

Räkättirastailla on monta pesää lenkkipolkuni varrella. Emot antavat ihmisen kävellä aika lähelle itseään ja lehahtavat sitten pois pesäalueelta toivoen, että poikaset säilyvät siten hengissä, kun ihminen seuraa emoa. Harmittelen, että oravien pesäkuusi kaadettiin eikä oravia ole näkynyt pariin kolmeen vuoteen lähellä asuntoani. Minä (ja kissani) seuraisin mielelläni oravien leikkiä pitkin puun runkoa ylös ja alas.

Pidän siitä, että luontoa on lähellä kerrostaloamme. On tilaa lasten leikkiä, lintujen pesiä ja vihreä, kesäinen maisema on rauhoittava. Viitostien "autokoski" kohisee miltei jatkuvasti. Kun ajattelen autojen melun koskenkumuksi, se tuntuu komealta ja sitä jaksaa sietää, jopa rakastaa.

Elämäni tuntuu nyt muutenkin siedettävän hyvältä. Kahvihammasta alkoi kolottaa. Mieheni on laittanut kahvin tippumaan ja pian saan mukin kuumaa juotavaa. AAAH !

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Elämä jatkuu

Niinhan minä suunnittelin, että selittelemättä, varoittelematta ja mieluiten raatoa jäljelle jättämättä katoan pois kaikkien tietoisuudesta. Menen ulkomaille ja maksan jollekin ruumiini tuhkauksesta. . .

Mutta tässä sitä vielä olen ja elän. Kituutan päivästä toiseen. Joistakin päivistä tänä allkukesänä olen nattinutkin elämäsätäni. Auringonvalo ja -lämpö on sulattanut pois itsemurha-ajatukset; ainakin se päättäväisyys, mikä itseni lopettamisesta oli keväällä, on heikentynyt ja muuttunut päätökseksi katsoa, mitä elämällä on minulle annettavaa; mitä minulla on annettavana Elämälle.

Mieli mutrulla


Mukavaa juhannuksen aikaa, lukijani!

Toivottavasti olet innostunut juhlasta ja vietät aikaasi rakkaittesi kanssa iloiten yhdessäolosta.

 Minä en nyt oikein ole innostunut tästä juhannuksesta. Ajattelin mennä äitiäni katsomaan, mutta jo ajatuskin tympii - eikä bussit edes kulje tänään.

Olen kerrassaan suu mutrulla ja sielu solmussa. Paleltaa, vaikka huoneessamme on +25°C lämmintä. Paleltaa fyysisesti kai siksi, etten ole syönyt aikoihin lämmintä ruokaa. Ei ole maistunut. Paleltaa henkisesti, koska tunnen olevani hyvin yksinäinen. Mies elää huoneistossamme omaa elämäänsä: katselee telkkaa ja lämmittää valmisateriaa, syö, ottaa päivänokoset ja taas katsoo televisiosta ohjelmia, jotka eivät minua kiinnosta kuten esim urheiluselostuksia, jalkapalloa, suunnistusta jne.

Minä lueskelen blogeja netistä, lueskelen Facebookista harvoja viestejä, jotka ovat nyt vain hyvän juhannuksen toivotuksia. Kirjoitan takaisin Mukavaa juhannusta ja tunnen joka kerta, että juhannus onkin kai mukava muilla, mutta minä palelen yksinäisyyttäni.

Niin, kysyt, miksen mene kaupungille tai ystävieni luo, syö itseäni kylläiseksi ja juovu makeasta viinistä, josta niin pidät. HUOKAAN PIIITKÄÄÄN! Mahdatkohan ymmärtää tätä mielentilaa, kun ei tee mieli muuta kuin nukkua. Kun ajatukset jumittavat paikoillaan, mikään ei oikein kiinnosta, on tympeä ja pysähtynyt olo. tekisi mieli ottaa lääkkeitä niin paljon, että taju menee kankaalle, ettei tarvitsisi kokea tätä tyhjyyttä ja koleutta sisimmässään. Kun tuntuu, ettei ole mitään annettavaa kenellekään eikä siedä ajatustakaan ihmisjoukossa olemisesta...

Katselen julistetta seinälläni: Näin haet apua. Siinä on ohjeita, mihin ottaa yhteyttä, kun tunnet tarvitsesvasi apua mielenterveysongelmiin, puhelinnumeroita, joiihin voi soittaa ... Mutta en soita mihinkään, koska minusta tuntuu, ettei tympääntymiseni ja tämä tyhjä olo parane, ellen tee jotakin itse esim. kuuntele musiikkia, soita nokkahuilua tai kosketinsoittimiani, maalaa tai piirrä, lähde lenkille...

On minulla keinoja päästä tästä pysähtyneisyydestä ja tympeydestä, kun vain joku potkaisisi persiiseeni ja sanoisi: "Nyt rouva ...!!!" Tuntuu tosiaan, että itse en pääse alkuun, ellei joku tai jokin tönäise minua liikkeelle.

Mieheni kysyu: "Jokohan se ois lounasaika?" Vastasin: "kyllä kai" ja melkein yökkäsin. Olen kyllästynyt Saarioisten laatikoihin ja pizzoihin, joita olen syönyt koko vuoden tähän asti. No miksen tee itse jotain, mistä pidän? HUOKAUS! Minua tympii ruoanlaitto. Minulla on metrin verran hyllyssäni ruokareseptejä ja ohjeita ruoanlaittoon. . . Mutta en saa itsestäni otetta, minulla ei ole aloiitekykyä, minua jumittaa niin pahasti, että ruoanlaitto EI ONNISTU... Pidät varmaan minua laiskana ja saamattomana vätyksenä. Ehkä olenkin. Masentavaa!!!


torstai 20. kesäkuuta 2013

Vierailu

Mieheni poika käväisi tervehtimässä meitä. Oli mukava rupatella niitä näitä hänen kanssaan kahvittelun lomassa. Kutsuin hänet käymään meillä, jotta kuulisin hänen viimeaikaiset kuulumisensa. Auttaisin niin mielelläni häntä taloudellisesti, koska tiedän, ettei työttömällä ole ylimääräisiä.euroja taskussaan. Mutta kun olen itsekin pienituloinen eläkeläinen ja suurin osa tuloista menee velkojen maksuun, niin en voi kuin HUOKAISTA SYVÄÄN turhautuneena. Jospa se raha ei olekaan olennaista, vaan yhteydenpito ja ystävällisyys välillämme.




tiistai 18. kesäkuuta 2013

Saippuakuplia





Onnen hetket kuplivat ja kasvavat vähän aikaa. Sitten ne puhkeavat läiskäyttäen saippuaisen kuorensa lähimaastoon. Lapsena oli hurmaavaa nähdä saippuakuplien syntyvän, kasvavan ja lentävän vähän matkaa. Ja sitten PLÄTS! ilo oli siinä ja lisää iloa saattoi puhaltaa niinkauan kuin astiassa oli saippuavettä, mitä puhaltaa ympyriäisen pienen vanteen läpi.

Niin plätsähti onnellisuus minun kasvoilleni. Vain märät kyyneleet jäivät jäljelle koreasta onnen tunteesta. Eikö elämässä voi olla pitempiä onnen aikoja? Kupliksiko jäävät onnen hetket? Koreita saippuakuplia katsellessani tulen surulliseksi. Vain lapsiko osaa nauttia hetkistä, kun saippuakupla kasvaa, lentää - - eikä hän murehdi yhden saippuakuplan pläjähdystä kasaan. Kupliahan voi puhaltaa lisää. Kun ei enää jaksa puhaltaa, onnea on muistella värikkäitä palloja, jotka OLIVAT  HETKEN.

Huomaan, että itse haaveilen pitempiaikaisesta onnesta. Luulin jo tavoittaneeni onnellisuuden. Edellisiniä parina päivänä olin onneni kukkuloilla. Tapasin naisystäväni ja kaukana asuvan miesystäväni kanssa keskustelin Skypessä. Ajatella hänkin välittää minusta. En taida olla ihan erakko, jolla ei ole ihmisystäviä lainkaan.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Onnellinen

Kuinka innostavaa onkaan saada jutella ystävän kanssa! Vaikka välimatkaa on paljon, SKYPE välittää äänen ja hyvässä tapauksessa kuvaakin. Enää ei tunnu ollenkaan niin yksinäiseltä kuin viimeksi kirjoittaessani. Onhan minulla ystäviä, mutta heillä on menonsa eivätkä he tule minua tervehtimään niin usein kuin heitä kaipaan.

Nyt kun masennukseni on lieventynyt, sosiaalinen minäni nostaa päätään ja vaatii kontakteja ystävien kanssa. Valitettavasti en voi matkustaa paljoa, koska pienet tuloni tuskin riittävät muutamiin kaupungilla käynteihin kuussa. Terapeutin ja lääkärin luona käynnit vievät suurimman osan matkapubjetistani.

Kaikesta huolimatta olen onnellinen.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Yksinäisenä ja turhautuneena

Paras ystäväni on tänään töissä ja niin lienee kaukainen ystävänikin. En tiedä muita, kuka tahtoo olla kanssani tänään kuin mieheni ja hänkin nukkuu nyt. Mistä löytäisin ystävän, joka haluaisi olla läsnä minulle? Ystävän, jonka kanssa en stressaantuisi. Ystävän, joka innostaisi keskustelemaan elämälle tärkeistä asioista - ilman paatosta, tohtorointia tai tuomitsemista; ilman Kaanaankieltä.

Kenelle uskallan soittaa sunnuntaiaamuna klo 9 aikaan - etten vain herättäisi kesken kauniiden unien,  tärkeän rakennusprojektin tai väitöskirjan kirjoittelun. En uskalla soittaa kenellekään. Soittaisin terapeutilleni, jos hän olisi tänään tavattavissa.

Koen suunnatonta yksinäisyyttä. En tiedä, mitä olisi tehtävissä - muuta kuin kirjoittaa tänne ja uskoa, että joku lukee - ja toivoa, että joku kommentoi tätä jaaritusta. HUOKAUS!

Kuinka olenkaan muuttunut erakoksi, joka pistäytyy silloin tällöin ihmisten ilmoilla  - ja stressaantuu vähäisestäkin sosiaalisesta kanssakäymisestä. Menen ihmisten pariin kirkossa. Kaupungilla keskustelen vanhojen naisten kanssa, koska he mielellään juttelevat niitä näitä. Baareihin ja ravintoloihin en rohkene mennä - jo senkin takia, koska minua yököttää tupakan haju, joka leijuu baarikansan ympärillä. Olen joutunut tarpeeksi passiivisesti tupakoimaan lapsuuden kotonani. Pienenä tyttönä sairastuin isäpuolen tupakoinnista. Keuhkooni tuli jokin musta märkäpesäke, minulle nousi kuume +39 asteeseen ja olin aivan voimaton, kunnes antibioottikuuri paransi minut.

Sairaalaan menin, kun terapeuttini kehoitti akuuttia hoitoa. Siellä seikkailin potilastovereita vältellen omissa ajatuksissani - kuitenkin toivoen, että joku olisi samalla aaltopituudella kanssani. Kuusi kertaa annan puhelimen hälyttää, kun soitan kotoani potilastoverille. Hän ei vastaa, ei ehdi tai tohdi tai viitsi vastata. . . tai ei kuullut puhelimensa hälytystä, koska kenties nukkuu sikeästi sunnuntaiaamun rauhassa.

Olen tottunut yksinäisyyteen, vaikka se aina kirpaisee, kun huomaan, että minulla ei ole "sielunsiskoa", ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa jakaa sydämeni tuskaa, elämäni kipuja ja joka mmärtäisi ja osaisi vastata eneneviin kysymyksiini elämäntarkoituksesta; joka selittäisi, miksi ihmiseten elämässä on niin paljon julmuutta, kaltoinkohtelua, ahneutta ja väkivaltaa. Ei ole ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa sieluni sopukoita myöten kaiken moskan, ilon ja tyhjänpäiväiset turhuudet. Alan olla suorastaan turhautunut yksinäisyyteni ja elämäni näyttää turhalta.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Aurinkoinen aamu

Kaunis, aurinkoinen aamu herättää mieleni kesätunnelmiin. Haluaisin lähteä uimaan, mutta järvi on kaukana, tosin bussimatkan päässä. Mäellä asumisen hienoutena on nähdä järven siintävän puiden lomasta houkuttelevana kaikissa sinisen vivahteissaan, milloin lyijyn harmahtavan sinisenä, milloin lämpimämmin vivahtein tuikkien auringon säteitä kuin timantteja tuhansittain välkehtimässä.

Kukkia on noussut luontoon ihailtavaksi. Harmi, kun on päässyt unohtumaan melkein kaikki ketokukkien nimet; vain voikukka ja lemmikki ovat pysyneet mielessäni. Kissa söi lemmikin kukat, jotka toin maljakkkoon tietokonepöytääni koristamaan. Annan lemmikkien kasvaa takapihallamme. Menen niitä ihailemaan ulos.

Uloslähtemisestä on tullut minulle vaikea urakka. En ymmärrä, miksi hermostun ja panikoin, kun tulee lähtemisen hetki asioille, kaupungille, lenkille jne. HUOKAUS! Vielä olen terapian tarpeessa. Terpan kanssa kävin tiistaina tällä viikolla tutustumassa uusiin rakennuksiin torilla. Tein pieniä ostoksia; en tullut kysyneeksi, miksi näitä kuvassa olevia pyyheliinan nipsuttimia kutsutaan. Nyt kun pyyhkeillä on nimet, osaavat vieraammekin käyttää oikeita pyyhkeitä käsiensä kuivaamiseen.





tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kesävaatteet esiin

Avaimet kädessäni ja toiset avaimet mieheni kädessä laskeuduimme hissillä alimmaiseen kerrokseen, jonka varastossa on matkalaukkujamme ja pahvilaatikoita täynnä tavaroita, joita voisi viedä kiertoon tai roskikseen. Mutta emme raaski pieneksi käyneitä vaatteita yms. heittää/myydä pois. Jos tästä vaikka laihtuisi, niin olisi, mitä pukea päälle. Lukittu matkalaukku piti sisällään kesävaatteita. Mutta avaimia laukun lukkoihin ei löytynyt. Pientä väkivaltaa käyttäen sain lukot auki ja AAH! esille tuli vaatteita, joita en muistanut omistavanikaan. Tunikoita, hameita, mekkoja, puuvillatakki jne. Jopa sellaisia, jotka mahtuvat turvonneen kehoni päälle. Olen harmillisesti lihonut taas. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon, mutta digitaalivaakani ei näytä lukemia. . .

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Päiväkirjan muistiinpanoja

Torstaina 30.5.2013
suru vie ja itku tuo selvittämättömien laskujen pinon luo. Harmi, kun en millään opi olemaan ostelematta tavaroita, koruja, palveluita, lehtiä jne. Suunnittelen kampaajalle menoa, mutta ei mulla oikeasti ole varaa siihen. On leikattava itse hiuksensa. Mieheni hiukset jo leikkasin ja hän on niihin tyytyväinen.


Menisin mielelläni Kolille nettituttavia tapaamaan elokuussa. Pitää pyytää edunvalvojalta matka- ja ruokarahaa - - - Käväisisin Mikkelissäkin päiväseltään, kun Veturi tarjoaa 10 euron matkoja. Mutta kunka jaksan kantaa eväitä mukanani? Tuskin onnistuu. Ruokarahaa olisi oltava, jotta selviäisi aamusta iltaan.

aijai kun on paha istua tällä tuolilla. Harmi, kun en ole ostanut kunnon konttorituolia. Selkä tässä niksahtelee ja väsyy. Huokaan. Taas jalka puutuu ja pakarat ovat jumissa. On lähdettävä liikkeelle.
Kirjastossamme on + 27,5°C Ihana, kun varpaita ei palella. Hikkee pukkaa otsalle, mutten välitä. Parvekkeen ikkuna on auki ja sen edessä pyykinkuivausteline estämässä kissoja hyppäämästä parvekkeelta alas.

Lauantaina 1.6.2013
Monitaitoiset ystäväni tulivat meille ja leikkasivat hiuksiani, värjäsivät tukan ja panivat bablareille. Kyllä nyt kelpaa kävellä kaupungilla ja vaikka lähteä juhlimaan, kun hiukset ovat hyvin ja järjestyksessä.

Maaanantaina 3.6.2013

Viime yön nukuin parvekkeella retkisängyssä. Tuuli leyhytteli makavasti kasvoja. Lämmintä oli niin paljon, ettei varpaita paleltanut. Peitettä ei tarvinnut.

Kotisairaanhoitaja kävi hoitamassa ihoani. Ihorikot paranevat vauhdilla...