lauantai 30. maaliskuuta 2013

Turvattomuuden tunne

Martti Paloheimon kirjaa "KOTIVAMMAISET eli miten sinua kohdeltiin lapsena?" lukiessani jäin ajattelemaan suhdettani äitiini. En ollut lapsena kovinkaan vakuuttunut siitä, että olin äitini lapsi; että kuulun äidille. Minulla oli 6-7-vuotiaana vahva suhde Beku-tätiin ja mielessäni kuvittelin olevani hänen lapsensa. Oli myös äidin ystävät, Anneli-täti ja Aila-täti, joiden suosion saadakseni olin viehättävä ja kiltti; juttelin heille ja he huolehtivat minusta.

Olin iloinen, että minulla oli useampia tätejä, jotka pitivät minusta huolta. Äiti ei ollut mielestäni sen parempi kuin Anneli- tai Aila-tätikään. En kokenut sidoksen äitiini olevan  lujempi kuin em. täteihinkään. Tosiasiassa sidos äitiin oli ylen heikko. M. Paloheimon mukaan siitä seuraa turvattomuutta, jonka taustalla on existentiaalinen eli koko olemassaolon, hengissäsäilymistä koskeva hätä, mikä voi kestää läpi elämän.

Tuli mieleeni, että avioitumisen luulin tuovan turvallisuutta, jota kaipasin elämääni. On olkapää, johon nojata ja on ihminen, johon turvautua. Petyin tässä toiveessani, kun huomasin kuinka hauras puolisoni onkaan. Hän on haavoittuvampi kuin minä konsanaan. Mieleen nousee kysymys, miten häntä kohdeltiin lapsena ja nuorena ja mitä kaikkea hän on kokenut suhteessaan ex-vaimoonsa.

Turvallisuuden tunne on Maslowin tarvehierarkiassa yksi viidestä ihmisen perustarpeesta. Maslowin mukaan ihminen pyrkii tyydyttämään nämä perustarpeensa ennen kaikkea, mukaan lukien siis myös oman henkilökohtaisen turvallisuuden tunteensa. Tunteena turvattomuus liittyy yleensä tulevien tapahtumien ennustamattomuuteen eli epävarmuuteen. Yksilö tuntee olonsa usein turvattomaksi, jos lähitulevaisuuden uhkakuvat ovat vaikeasti ennustettavia tai -ymmärrettäviä. Tällaisissa tilanteissa yksilö kokee olonsa usein turvattomammaksi kuin mitä järkevästi ajatellen olisi tarpeellista. 

Olen niin tottunut turvattomuuden tunteeseen, jossa elän, että en osaa kuvitella, mitä  kokea täyttä varmuutta olemassaolostaan, vapaana huolista, että maailmani luhistuu minä hetkenä tahansa. 


Yhteen aikaan näin useampana yönä painajaista, jossa lensin avaruudessa ja raajani irtosivat minusta ja itse hajosin atomeiksi kuin usvapilveksi; hävisin olemattomuuteen. Oli kauhistuttavaa kokea, ettei ole kehoa ja mielikin sumenee; olemassaoloni liukenee atomeina huuruksi avaruuteen. En osaa kertoa, kuinka kauhistuttavan turvattomalta tunsin itseni herättyäni unesta ja kuinka paljon tarvitsin vakuuttelua itselleni, että minä olen olemassa, en ole häviämässä olemattomuuteen; kaikki on hyvin.



Ei kommentteja: