lauantai 30. maaliskuuta 2013

Turvattomuuden tunne

Martti Paloheimon kirjaa "KOTIVAMMAISET eli miten sinua kohdeltiin lapsena?" lukiessani jäin ajattelemaan suhdettani äitiini. En ollut lapsena kovinkaan vakuuttunut siitä, että olin äitini lapsi; että kuulun äidille. Minulla oli 6-7-vuotiaana vahva suhde Beku-tätiin ja mielessäni kuvittelin olevani hänen lapsensa. Oli myös äidin ystävät, Anneli-täti ja Aila-täti, joiden suosion saadakseni olin viehättävä ja kiltti; juttelin heille ja he huolehtivat minusta.

Olin iloinen, että minulla oli useampia tätejä, jotka pitivät minusta huolta. Äiti ei ollut mielestäni sen parempi kuin Anneli- tai Aila-tätikään. En kokenut sidoksen äitiini olevan  lujempi kuin em. täteihinkään. Tosiasiassa sidos äitiin oli ylen heikko. M. Paloheimon mukaan siitä seuraa turvattomuutta, jonka taustalla on existentiaalinen eli koko olemassaolon, hengissäsäilymistä koskeva hätä, mikä voi kestää läpi elämän.

Tuli mieleeni, että avioitumisen luulin tuovan turvallisuutta, jota kaipasin elämääni. On olkapää, johon nojata ja on ihminen, johon turvautua. Petyin tässä toiveessani, kun huomasin kuinka hauras puolisoni onkaan. Hän on haavoittuvampi kuin minä konsanaan. Mieleen nousee kysymys, miten häntä kohdeltiin lapsena ja nuorena ja mitä kaikkea hän on kokenut suhteessaan ex-vaimoonsa.

Turvallisuuden tunne on Maslowin tarvehierarkiassa yksi viidestä ihmisen perustarpeesta. Maslowin mukaan ihminen pyrkii tyydyttämään nämä perustarpeensa ennen kaikkea, mukaan lukien siis myös oman henkilökohtaisen turvallisuuden tunteensa. Tunteena turvattomuus liittyy yleensä tulevien tapahtumien ennustamattomuuteen eli epävarmuuteen. Yksilö tuntee olonsa usein turvattomaksi, jos lähitulevaisuuden uhkakuvat ovat vaikeasti ennustettavia tai -ymmärrettäviä. Tällaisissa tilanteissa yksilö kokee olonsa usein turvattomammaksi kuin mitä järkevästi ajatellen olisi tarpeellista. 

Olen niin tottunut turvattomuuden tunteeseen, jossa elän, että en osaa kuvitella, mitä  kokea täyttä varmuutta olemassaolostaan, vapaana huolista, että maailmani luhistuu minä hetkenä tahansa. 


Yhteen aikaan näin useampana yönä painajaista, jossa lensin avaruudessa ja raajani irtosivat minusta ja itse hajosin atomeiksi kuin usvapilveksi; hävisin olemattomuuteen. Oli kauhistuttavaa kokea, ettei ole kehoa ja mielikin sumenee; olemassaoloni liukenee atomeina huuruksi avaruuteen. En osaa kertoa, kuinka kauhistuttavan turvattomalta tunsin itseni herättyäni unesta ja kuinka paljon tarvitsin vakuuttelua itselleni, että minä olen olemassa, en ole häviämässä olemattomuuteen; kaikki on hyvin.



sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Virvon, varvon

"Virvon, varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks, vitsa sulle palkka mulle!" Vähän sanoja takellellen lapsi lausuu virpomislorun. Kiitän koristellusta varvusta, jonka hän ojentaa mulle ja ojennettuun käteen sujautan suklaamunan. Hän näyttää pettyneeltä. Odottiko hän saavansa rahaa? Vedän oven kiinni ja huokaan. Nykyajan lapset eivät tyydy pelkkiin suklaamuniin. Rahan mahti on valtava - jo pienten lasten mielissä.

Palmusunnuntai ja kohta pääsiäinen. Kohta on kevät. Ihanaa! Talvi on ollut pitkä ja ikävä. Murtunutta kättäni pakottaa, mutta en välitä. Syön Panadol Forte -tabletin ja odotan sen lievittävän kipua. Sain lääkäriltä luvan aloittaa omatoimisen liikeharjoittelun, jotta kädestä tulisi jotenkuten toimiva. Kymmensormi-järjestelmällä kirjoittelu onnistuu jo. Mutta kovin ylös en kättäni pysty nostamaan, joten papiljottien laitto ei onnistu.

Pian jaksan kirjoittaa pidempään, ainakin niin toivon. Tänään ei enempää...


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Murtuma

Oli tammikuun 30. päivä, kun tuiskutti lunta ja tuuli puuskittain. Jalkakäytävä, jota kävelin, oli tamppautunut jäiseksi ja uusi lumi teki sen liukkaaksi. Niinhän siinä sitten kävi, että oikea jalkani luiskahti altani ja hetkessä huomasin olevani mahallaan vasemman käteni päällä. Yritin nousta, mutta vas.olkapäähän sattui vietävästi enkä voinut työntää itseäni ylös nojaten vasempaan käteen. Jokainen liikahdus kirvoitti sellaisen kipuaallon olkapäähän, niin että luulin sen olevan sijoiltaan.

Onneksi paikalle pysähtyi ystävällinen nainen, kysyi vointiani, pääsenkö ylös ja vääntäydyin istumaan. Mies käveli paikalle ja kysyi, onko ongelmia. Kerroin, että olkapäähän sattuu kamalasti. Mies kysyi, voisiko nainen viedä autollaan minut sairaalan päivystyspoliklinikalle. Kyllä, hän oli menossa siihen suuntaan.

Pääsin tutkimuksiin puolessa tunnissa. Todettiin, ettei olkapää ole sijoiltaan. Otettiin röntgenkuva, jossa todettiin murtuma olkaluussa (S42.2 Fractura proximalis humeri l. sin. comminuta). Jäin yöksi seurantaan ja seuraavana aamuna otettiin magneettikuva. Käsi laitettiin kantositeeseen ja päädyttiin konservatiiviseen hoitoon.

Olen siis potenut olkaluuvammaani kuukauden. Olen oppinut vähitellen kirjoittamaan yksikätisesti. Kymmensormijärjestelmään tottuneena tämä kirjoittaminen tuntuu työläältä ja on hidasta. Mutta sainpas kerrottua yhden syistä, miksi bloggaaminen on jäänyt unholaan pitkäksi aikaa.